Paluu luolanaisaikoihin

Millähän keinoilla esiäitimme pitivät huolta kutreistaan? Olen pohtinut tätä kysymystä melko usein viime aikoina, sillä olen tehnyt jonkinlaisen paluun luolanaisaikoihin. Ensin lopetin hiusten värjäämisen ja nyt pidättäydyn hiusten pesusta. Etenen pienin askelin ajassa taaksepäin.

Hiusten kasvattaminen on hankalaa puuhaa. Etenkin silloin, kun tukka ei tunnu kasvavan lainkaan. Anoppini suosituksesta kävin ostamassa Piimax C + biotiinia ja D-vitamiinia, jotka hyvässä lykyssä auttavat kasvatusprojektissa. Ravintolisien lisäksi olen lätrännyt Kérastase Ultime Elixirillä, jonka sain läksiäislahjaksi Annan toimituksesta. Yleensä suhtaudun kaikkiin ihmeaineisiin luontaisella skeptisyydellä, koska tuotteiden tarjoamat lupaukset tuppaavat olemaan suurempia kuin niiden lunastamat lopputulokset. Tällä kertaa kuitenkin myönnän tappioni. Olin väärässä. Kérastasen vaurioituneille hiuksille tarkoitettu tehohoito on saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että jotkut ihmeaineet todella tekevät jos nyt eivät taikatemppuja niin hämmästyttäviä asioita ainakin. Moni ei varmaan kuitenkaan ole valmis laittamaan muutamia kymppejä enempää tuotteeseen, jos vastaavanlaisia löytyy marketin hyllyltä kolmanneksen halvemmalla. Hinta ei aina ole laadun tae, kuten olen karvaasti saanut kokea.

Hiusten pesuvälin pidentäminen on ollut missioni viimeiset puoli vuotta. Pinttyneistä tavoista luopuminen on kuitenkin usein vaikeaa. Jos asiat on aina tehnyt jollain tietyllä tavalla, ei uusien käytäntöjen juurtuminen arkeen ole niin yksinkertaista. Sinänsä tämä on tietenkin hyvin ironista, sillä hiusten pesemättä jättäminen antaa minulle ylimääräistä nukkumisaikaa aamuisin ja säästää tukkaa föönaamiselta. Vielä huvittavampaa on se, että pesuvälin pidentäminen on ihan oikeasti vähentänyt päänahan rasvoittumista. Nyt minulla ei ole mitään syytä palata vanhoihin tapoihini.

Kuten alussa totesin, etenen pienin askelin kohti tavoitteitani. Taloudellisen vaurastumisen lisäksi saatan puolivahingossa innostaa hiuksiani kasvamaan hiukan pidemmiksi. Tai näin ainakin toivon. Pahin pelkoni on, että minä kuulun niihin onnettomiin ihmislapsiin, joiden hiukset eivät yksinkertaisesti kasva tämän pidemmäksi.

Haaveileeko joku muu pitkästä reuhkasta kuin meikäläinen? Löytyykö takataskusta vinkkejä kasvatusprojektiin?


Iho jossa elän

Pedro Almodóvarin La piel que habito on minun arvoasteikollani yksi parhaimmista elokuvista, jonka olen kuunaan nähnyt. Vaikka postauksen otsikko onkin vahva intertekstuaalinen viittaus kyseiseen pätkään, ei tämä postaus käsittele tuota filmiä.

Nyt on kulunut liki puoli vuotta Roaccutan-kuurin lopettamisesta. Ihoni on ollut lääkkeen lopettamisen jälkeen erinomaisessa kunnossa eikä finnejä ole tällä hetkellä kasvoissa tai muuallakaan vartalossa yhden yhtä. Leukaan tai kasvojen reuna-alueille ilmestyy keskimäärin kerran kuukaudessa yksi tai kaksi näppylää, jotka häipyvät muutamassa päivässä.

Erityisen onnellinen olen siitä, ettei minun enää tarvitse käyttää kymmentä minuuttia kauempaa naaman retusointiin. Olen saanut siis heittää hyvästit aamuisille taisteluille erinäisten putellien kanssa. Eniten ihon kunnon paraneminen on tainnut kuitenkin vaikuttaa itsevarmuuteen. On ihanaa katsoa itseään peilistä ja nähdä sieltä puhtoiset kasvot, joissa ei idä kipeitä finnipesäkkeitä.

Olen myös löytänyt vihdoin ja viimein oivalliset ihonhoitotuotteet. Kasvot puhdistan Erisanin puhdistusgeelillä, jonka olen huomannut sopivan Roaccutanin kuivattamalle iholle kuin nenä päähän. Eniten minua tietenkin ilahduttaa tuotteen edullinen hinta, joka on alle neljä euroa. Olen kuluttanut tähän mennessä Erisanin lisäski kaksi purkkia Neutrogenan Visible Clear Pink Grapefruit Oil-free Moisturiseria. Kosteusvoide on tullut markkinoille vasta tänä kesänä ja törmäsin siihen töissä, kun kauneustoimittajamme antoi ylimääräisiä tuotteita kollegoille. Etenkin rasvoittuvalle iholle tämän pinkin purkin sisältö sopii mielestäni loistavasti.

Mitä pidemmän aikaa lääkekuuristani on kulunut, sitä enemmän olen vakuuttunut siitä, että monet lietsovat turhanpäiten paniikkia Roaccutanista. Olen hieman pahoillani kaikista kauhukertomuksista, joita ihmiset levittelevät keskustelupalstoilla, sillä niiden takia minä emmin monta vuotta ennen kuin uskalsin kokeilla lääkettä. Olen tietenkin jossain määrin onnekas, sillä minun kohdallani haittavaikutukset olivat melko lievät ja tiedän, että jotkut saattavat saada sivuvaikutuksista pitkäaikaisia terveysongelmia.

Minun mielestäni keskustelu lääkityksen aloittamisesta pitäisi perustua lääkärin ja potilaan neuvottelulle eikä keskustelupalstojen tai minun suosituksiini. Jälkiviisaana kieltäisin itseltäni kaikki foorumit, joista luin aikoinaan ihmisten Roaccutan kokemuksista. Oikeastaan minun pitäisi tehdä tämä kaikkien mahdollisten lääkekuurien kohdalla. Normaalisti googletan aina kaikki lääkärin määrämät lääkkeet ja luen hysteerisen tarkasti muiden kokemuksia netistä ja pahimmassa tapauksessa jätän pillerit syömättä, jos joku on saanut niistä vatsakipuja. Ei näin. Vuorovaikutus ja vertaistuki ovat hienoja asioita, mutta monessa asiassa kannattaa mieluummin luottaa henkilöön, joka saa oikeasti elantonsa siitä, että kirjoittaa ihmisille reseptejä ja yrittää auttaa heitä tervehtymään.

Kehottaisin edelleen kaikkia iho-ongelmista kärsiviä ihmisiä menemään lääkäriin ja kokeilemaan erilaisia hoitokeinoja: antibiootteja, geelejä, ruokavaliota, valohoitoa tai e-pillereitä. Jos mikään näistä ei toimi, niin mietintämyssyyn kannattaa sujauttaa ajatus Roaccutanista. Minä otin riskin, kun aloitin lääkityksen ja minun kohdallani se kannatti. Toivottavasti myös tulokset ovat pysyviä.

Näytä mulle missä sul on rusketusraidat

Tähän aikaan vuodesta kaduilla vilisee toinen toistaan ruskeampia sääriä. Shortsien punttien alta pilkottavat valkoiset jalat pistävät silmään, etenkin silloin kun kyseessä ovat omat jalat. Olen aina ollut erittäin intohimoinen auringonottaja. Rakastan kesää ja olen sitä tyyppiä, joka makaa x-asennossa vähissä vaatteissa kotipihan nurmikolla ja mökkirannassa.

Aurinko tuntuu keväisin hellivän lämmöllään ihoa, vaikka todellisuudessa se tekee naamavärkille lähinnä hallaa. Sain karvaan muistutuksen tästä, kun menin ensimmäistä kertaa kosmetologille 15-vuotiaana. Hoitaja esitteli auringon aiheuttamat jäljet, jotka olivat syöpyneet ihooni kuluneiden vuosien aikana. Samalla hän näytti kuvan, jossa näkyi miltä nassuni tulee näyttämään neljänkymmenen vuoden päästä, mikäli jatkan aurinkokylpyjä entiseen tahtiin. Ensimmäinen reaktio oli tietenkin järkytys. Sinä kesänä en ottanut aurinkoa lainkaan. Seuraavana kesänä asia unohtui. Nyt se on mielessä jälleen. Minusta tulee kolmenkymmenen vuoden päästä kurttuinen rusina. Ai miten kiva.

Noin nelisen viikkoa sitten ostin luontaistuotekaupasta Super Caroten –kapseleita, joiden pitäisi ennaltaehkäistä ja suojata auringon haitallisilta vaikutuksilta ja edesauttaa ruskettumista. Olen hyvin skeptinen tuoteselosteen lupausten suhteen. En tiedä, olenko yhtään ruskeampi kuin mitä tavallisesti, vaikka olen napsinut kapseleita jo kuukauden päivät ja oleillut auringossa muutaman kerran. Sen kuitenkin tiedän, että aurinkoihottumaa ei tule lainkaan ja tämä on erittäin positiivista. Ihan huuhaata nuo oranssit kuivatun porkkanan makuiset tabletit eivät siis ole.

On hyvin ristiriitaista pohtia auringon haitallisia vaikutuksia ja samaan aikaan löhötä itse tuolissa grillaamassa turpaansa. Mutta ehkä juuri ristiriitaisuus on ihmisen perimmäisiä ominaisuuksia: teemme ja ajattelemme joskus juuri päinvastoin kuin järki ja suositukset sanovat. Viime vuosien aikana olen alkanut entistä enemmän pelätä auringon haittavaikutuksia. Olin erityisen ilahtunut kun heinäkuun alussa voimaan astui laki, joka kieltää alle 18-vuotialta solariumin käytön. Jollain tasolla minua ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikka ihmiset paahtaisivat itseään ulkofileepihvien tapaan solariumeissa, mutta kuitenkin tunnen jonkinlaista sympatiaa nuoria kohtaan, jotka ovat altiita kaikille ulkonäköpaineille. Voiko heitä syyttää siitä, että grillattu kylki näyttää jo syntymästä lähtien vähän paremmalta kuin kalpea kalkkuna?

Onneksi olen sentään järkiintynyt tässä parinkymmnen vuoden aikana sen verran, että en enää loikoile biitsillä ilman aurinkorasvaa. Tiedän, että turvallisin vaihtoehto olisi levittää iholle itseruskettavaa, mutta valitettavasti tämä on sen kaltaista rakettitiedettä, että en yksinkertaisesti saa jäljestä tasaista. Lapsuudenkotini olohuoneessa on edelleen vaalea villamatto, johon sain sotkettua itseruskettavalla oranssit jäljet, jotka eivät lähde pois edes mattopesulassa. Mikäli äiti ei siis vielä tiennyt, että nuo jäljet ovat minun tekosiani, niin nyt hän varmaan tietää.

Päivän pähkinä purtavaksi siis minulle ja kaikille muillekin: ollako valkoinen vaiko ruskea? Jos valitsitte jälkimmäisen vaihtoehdon, niin millä keinoin hankitte päivetyksen?