Hyvää joulua!

Joulukuu on vilahtanut ohi hieman huomaamatta. Toisaalta se ei ole mikään ihme, sillä tämä on ollut minulle perinteisesti yksi vuoden kiireisimmistä kuukausista. Tänä vuonna joulukuu on tuntunut vielä hieman normaalia stressaavammalta kaikenlaisten koulutehtävien ja työhön liityvien asioiden haukattua suurimman osan vapaa-ajasta. Ehkä tästä syystä loma tuntuu aivan erityisen mieluisalta ja tulee todella tarpeeseen.

Kaikesta kiireestä ja hälinästä huolimatta olen jokseenkin yllättynyt, miten helposti joululahjojen hankinta sujui tänä vuonna. Normaalisti juoksen pää kolmantena jalkana kaupoissa vielä 23. joulukuuta ja jälkiviisastelen jossain hyllyjen välissä, kuinka olisi pitänyt tämäkin homma hoitaa pois alta vähän aikasemmin. 

Piipahdin tietenkin tänäkin vuonna aatonaattona kaupassa, mutta ainoastaan tutustuakseni alkaviin alennusmyynteihin. Siellä minä hyrisin joululauluja itsekseni ja hymyilin niin leveästi, että kaupan kassakin tuumasi, että olet tainnut saada joululahjaostokset jo hoidettua. Näin tänä vuonna.

Rauhallista joulua kaikille!

Joulu124122015_5

Itsetehdyt joulukortit

En muista, että olisin kotoa muutettuani askarrellut yhtenäkään jouluna kortteja omin kätösin. Tänä vuonna päätin yllättää itseni. Tykkään kaikenlaisesta väkertelystä ja olen aina ollut hyvä esimerkiksi piirtämisessä, maalaamisessa ja sen sellaisessa. Joskus lapsena olin jopa kuvataidekoulussa. Muistan tosin vieläkin hyvin elävästi, että inhosin tuota harrastusta ja mummini joutui useimmiten väkisin raahaamaan minut tunneille. Ei sillä, ettenkö olisi ollut innostunut käsillä tekemisestä. Minua yksinkertaisesti ärsytti, kun tunneilla sai tehdä liian vähän. Jatkuvasti oli jotain raivostuttavia taukoja, muut remusivat ja keskittyivät aivan muihin asioihin kuin oppimiseen ja tekemiseen. Päällimmäisenä kuvataidekoulusta jäivätkin mieleen taukohuoneen siniset ja punaiset ilmapatjat, joiden päällä piti käydä pomppimassa ylimääräiset energiat taivaan tuuliin, jotta jaksaisi keskittyä savitöihin. Luulen, että keskittymiskykyni olisi ollut jopa parempi ilman tuota pomppimista. Savityöni olisivat nekin olleet varmasti ainakin kymmenen kertaa hurmaavampia.

131215_5131215_3

On kuitenkin todettava, etteivät nämä minun tehtailemani kortit vaatineet kovin suuria ponnisteluja. Loppujen lopuksi kyse oli lähinnä paperin liimaamisesta. Suurin panostus oli materiaalien hankinta, joka vaatii yllättävän paljon aivotyötä. En tietenkään osannut heti sanoa minkälaiset kortit haluan tehdä, joten Sinooperissa vierähti tovi ennen kuin sain edes päätettyä, minkä värinen pohja korteille tulee. Meno muuttui aina vaan hankalammaksi, kun piti tehdä lisää valintoja. Jossain vaiheessa katseeni skannasi 80 sentin valmiita kortteja, kun en kerta kaikkiaan saanut päätettyä, pitäisikö ottaa joulupukkeja vai eläinaiheisia askartelukuvioita – enkeleitäkin olisi ollut tarjolla.

Sain lopulta ravistettua mielestäni ajatukset valmiista korteista. Olin kuitenkin jo alkuviikosta päättänyt (ja uhonnut), että tänä vuonna teen kortit itse. Pääsin kaupasta ulos kantamusteni kanssa, vieläpä aivan järjissäni.

Kotona huomasin, että korttipohjia on liian vähän ja että liima ei liimaa, mutta mitäpä tuosta. Nämä ovat näitä elämän mitättömän pieniä kompastuskiviä. Lauantai-iltana aloittelin mielessäni jopa pientä saivartelupuhetta Sinooperin myyjälle, joka väitti, että puikkoliima sopii hyvin paperin liimaamiseen. Ikäväkseni kuitenkin huomasin, että jos paperissa on glitteriä, ei puikkoliiman pito meinaa riittää. Kuvittelin jo mielessäni tilanteen, kuinka kaunis, huolella ja rakkaudella kyhätty korttini matkaa ensi viikolla jonkun sukulaisen tai ystäväni tykö. Jännittyneenä kortin saaja repii kuoren auki  ja mitä hän sieltä löytää: kaikista krumeluureista riisuuntuneen kortin, josta ovat pudonneet niin hyvän joulun toivotukset kuin askartelukuviotkin.

131215_6131215_7

Kamera-asioita

Valo aiheuttanee suurelle osalle bloggaajista – ja varmaan ihan muillekin – päänvaivaa tähän aikaan vuodesta. Minulle ainakin. Bloggaajana ja näin ihmisenä ylipäätänsä. Kuvaamisen kannalta luonnonvalon puute on jokavuotinen ongelma. Etenkin talvella. Ensin pimeistä illoista nauttii, on tunnelmallista ja ihanaa. Marraskuussa, joskus jopa ennen sitä, se iskee. Epätoivo. Milloin tämä loppuu.

Olen jo useamman vuoden ajan kuvannut Canon EOS 500D -järjestelmäkameralla ja 50 mm linssillä. Canon on kulkenut mukana sekä töissä että vapaa-ajalla. Viime syksynä sain työkäyttööni Nikonin D5300:n, ja tykästyin siihen ja 35 mm linssiin kovasti. Harmi vaan, että oma kamerani alkoi tuntua tuon Nikonin kameran rinnalla niin sanotusti nukkavierulta.

041215_3

Kameravarustuksen päivittäminen on ollut mielenpäällä jo pitkän aikaa. Hiljattain jutustelin erään juttukeikan yhteydessä valokuvaajaystäväni kanssa, ja hän ehdotti, josko hankkisin seuraavaksi minijärkkärin. Pudistelin päätäni hänen idealleen pontevasti. Kun pitää olla sellainen iso ja miehekäs, aloitin puolustuspuheeni. Ystäväni nyökkäsi. Hetken päästä hän tokaisi, että ison kameran huono puoli on se, että sitä ei todellakaan tule otettua mukaan sattumalta. Hän mietti myös, että nykypäivänä minijärkkäreiden kuvanlaatu pärjää jopa vähän paremmille järjestelmäkameroille, joten vaihtoehtoa ei kannata poissulkea tutustumatta asiaan tarkemmin.

Jäin aprikoimaan asiaa. Eniten meillä olisi kuitenkin käyttöä jollekin muulle kuin selkäkipuja aiheuttavalle monen kilon kamerajärkäleelle.

Kotona päivittelin kamera-asiaa miehelleni. Pian alkoi ahkera vertaisarviointien lukeminen ja googlettelu. Kysyttiin neuvoja. Verkkokaupassakin käytiin. Mies otti jonkinlaiseksi elämäntehtäväkseen uuden kameran etsimisen. Hän tuntui olevan asiasta jopa enemmän innoissaan kuin minä. Ehkä se oli jokin tekniikkakärpäsen purema, tiedä tuosta sitten.

Lukuisten vaihtoehtojen välillä sahaamisen jälkeen päädyimme hankkimaan Olympuksen PEN E-PL7:n. Tämä taitaa olla jonkin sortin blogikameranakin tunnettu? Joka tapauksessa karsastin kyseistä Olympuksen kameraa ensi alkuun ihan vaan siksi, että siinä ei ole etsintä. Toki etsimen saa kameraan lisävarusteena, mutta ohitsekiitävän hetken etsimettömyys tuntui ylitsepääsemättömältä. Pieni kokokin oli jotenkin, en tiedä. Tuli sellainen fiilis, että tämä on joku tämmöinen leikkikamera.

041215_4

Lopulta Olympus tuli ilman etsintä ja hyvä niin. Olen kuvannut tällä nyt jonkun aikaa, ja kyllä se on myönnettävä. Olen kameraan erittäin tyytyväinen. Kamera on kevyt eikä kuvanlaadussa ole moitteen sanaa. Kiinteällä 25 mm linssillä kuvaaminen käy päinsä hämärämmissäkin olosuhteissa, mistä olen todella mielissäni. Olympus tuntuu kuvanlaadun perusteella ohittavan vanhan Canonini, mikä ei toisaalta ole ihme, sillä onhan veteraanilla ikää  jo peräti kuusi vuotta.

Tärkeintä uudessa kamerassa on kuitenkin se, että se kulkee mukana aiempaa helpommin. Tämä kun on ollut yksi ongelma esimerkiksi reissun päällä.

1 2 3 94