Vuosia elämästäni

Yhteen vuoteen mahtuu paljon. Kevät, kesä, syksy, talvi. Kuluneen vuoden aikana olen kunnostautunut ruoanlaittajana, unohtanut mennä tenttiin, lekotellyt Karibian auringon alla, menettänyt ystävän ja perheenjäsenen. Olen myös aloittanut blogin, päässyt eroon aknesta, täyttänyt vuosia, kokeillut tankotanssia ja nähnyt Dave Grohlin lähietäisyydeltä.

Viisi vuotta sitten tapasin Tuomon erään erehdyksen ja aprikoinnin ansiosta eräissä uuden vuoden – pippaloissa. En osaa vieläkään sanoa, johdatteliko tapaamista kohtalo, sattuma vai paras ystäväni. Sen kuitenkin tiedän, että tiettyjen tapaamisketjujen ansiosta törmäsin melkoisen mukiinmenevään ihmiseen vuoden 2006 iltana.

Tasan vuosi sitten, 21-vuotias minä, sanoi tahdon Tampereen maistraatissa klo: 9.15. Uuden vuoden kynnyksellä vietän hääpäivääni ja toivon, että tulevatkin uudet vuodet saan viettää yhdessä ukkoni kanssa.

Yksivuotias Rouva onnittelee itseään. Tähänkin vuoteen on kiteytynyt koko elämän kiertokulku, iloineen ja suruineen. Parin tunnin päässä häämöttää vuosi 2012. Maailmanlopun vuosi niin kuin mayat ennustivat. Ajassa ei voi palata taaksepäin, ja hyvä niin. Pitää katsoa tulevaisuuteen, mutta välillä kuitenkin muistella menneitä.

Hääkuvat: Emilia Koskelo

Liian nuori Rouvaksi?

Avioliitto jakaa mielipiteitä. Etenkin nuorena avioituminen herättää monesti kysymyksiä ja epäilyksiä. Minulta kysyttiin, miten perustelisin nuorena avioitumista ja tunnenko itseni 22-vuotiaana Rouvaksi.

Seurustelimme mieheni kanssa noin 2,5 vuotta ennen kihlautumista. Saman katon alla asuminen osoitti, että yhteiselomme toimii paremmin kuin elokuvissa. Lattialla lojuneet sukat nostattivat toki aluksi verenpainetta, mutta samalla siinä tajusi, että ei itsekään ole lähelläkään täydellistä. Nyt taistelemme yhdessä likaisia sukkia vastaan ja yritämme muistaa niiden kuuluvan pyykkikoriin. Yhteiset arvot, huumorintaju ja samanlaiset unelmat ovat aina yhdistäneet meitä. Ja ne likaiset sukat tietenkin.

Kihlautuminen merkitsi meille lupausta avioliitosta. Sovimme, että sormuksia ei pujotella nimettömiin, jos emme halua alttarille astella. Perinteikäs ajattelutapa juontanee juurensa vanhemmilta.

Olimme kihloissa puolitoista vuotta, jonka jälkeen menimme maistraatissa naimisiin. Avioliitto tuntui luonnolliselta jatkeelta kihlauksen jälkeen. Mikäli jonkinlaista epäröintiä olisi puolin tai toisin ollut, niin kissa olisi nostettu oitis pöydälle. Siinä vaiheessa, jos minä epäröin, en jätä asiaa muhimaan jouluun asti.

Tunnen monia, jotka eivät usko avioliittoon. Vastaavasti tunnen myös niitä, jotka ovat nuorena sanoneet toisillensa Tahdon. Minä uskon parisuhteeseen. Haluan uskoa siihen, että kaksi ihmistä jaksavat katsella toistensa rypistymistä koko elämänsä. Elämään mahtuu hyviä aikoja ja sitten niitä, jolloin tulee polkeneeksi toisen varpaille, sanottua pahasti tai loukattua piikikkäillä kommenteilla. Jokainen taaplaa tavallaan. Ei parisuhde tarvitse välttämättä metallisia killuttimia sormiin. Monet eivät mene koskaan naimisiin. Minun vanhempani avioituivat saman ikäisenä kuin minä ja asuvat edelleen onnellisesti saman katon alla. Mikä meissä nykyajan ihmisissä on niin erilaista kuin meitä edeltävissä sukupolvissa? Emmekö me nuorena avioituneet voi elää onnellisesti eläkeikään asti?

Kuva: Jose Anibal Gonzalez

Avioliitto merkitsee ihmisille eri asioita. Tämän yritän aina muistaa, kun kyynikot kaivavat ne kuuluisat erotilastot esiin takataskustaan. Ainahan joukosta löytyy niitä, joiden mielestä nuorena avioituminen on pelkkää hömpötystä ja sairaalloista halua viettää prinsessahäitä. Heidän mielestään nuorena naineet ovat joko uskovaisia tai sitten naispuolisella henkilöllä möllöttää vauva vatsassaan. Me emme kuulu kumpaakaan näistä kategorioista. Prinsessahäätkin jäivät viettämättä, kun päräytimme ukon kanssa kaksin maistraattiin sinetöimään liittomme. Ehkä minä olen nähnyt elämässäni niin paljon suhteita, joissa kumppanit porskuttavat onnellisesti eteenpäin vuodesta toiseen, että jaksan uskoa avioliittoon. Kun oikea ihminen tulee vastaan, silloin ei katsota aikaa, paikkaa, ikää tai kengännumeroa.

En tiedä, osaanko edes tarpeeksi hyvin perustella sellaista asiaa, joka omassa elämässä tuntuu niin luonnolliselta. Minä en näe eroa siinä, mennäänkö naimisiin nuorena, keski-ikäisenä tai vanhuksena. Jos joku näkee avioliiton jonkinlaisena erheenä, niin kannattako tämä virhe tehdä nuorena, vanhana vai jättää kokonaan väliin? Loppuuko elämä siihen, kun pujotat sormuksen sormeen ja siviilisääty muuttuu naimattomasta sormustettuun? Me ainakin toteutamme sekä yhteisiä että omia haaveitamme elämässämme, vaikka molempien nimettömissä kimmeltävät sormukset.

Minä sanoin tahdon rakkaudesta, kiintymyksestä ja yhteisestä sopimuksesta. Kunnioitan perinteitä, vaikka en valinnutkaan mieheni sukunimeä. Kunnioitan perhettä ja avioliiton tuomaa juridista suojaa.Kunnioitan yhteisiä arvoja, joita kumppaneilla on. Se ihminen, jonka tapasin viisi vuotta sitten, on muuttunut monessa suhteessa, mutta niin olen minäkin. Niinhän me kaikki muutumme, kun ikävuosia kertyy.

Tunnenko itseni rouvaksi? Lähipiirissäni minua haukutaan lähes poikkeuksetta rouvaksi, joten minäkin käytän tätä nimikettä itsestäni ainakin muutaman kerran viikossa. Minähän olen naimisissa, joten se kuuluu ikään kuin luontaisetuihin.

Pitäisikö avioliitolle asettaa ikäraja? Onko nuorena kihlautuminen ja avioliiton satamaan matkustaminen pelkkä muotivillitys? Uskotteko nuorena solmittujen liittojen kestävän?

Kuva: Emilia Koskelo

…väri, hän olisi

Olen kyttäämisen kruunaamaton kuningatar ja ehkä yksi maailman uteliaimmista ihmisistä. Pienimuotoisen Google Analytics stalkkauksen lomassa huomasin, että blogiin on virrannut aika ajoin suhteellisen paljon käyntejä hakusanoilla polttarikirja. Omista polttareistani on ehtinyt kulua jo nelisen kuukautta ja olen täysin unohtanut esitellä ihanien ystävieni kokoaman ystäväkirjan. Esittelen rakkaan kaasoni vaaleanpunaisen idean teille lukijoille:

Tutustuin Niinaan..
Jos Niina olisi jotain syötävää, hän olisi..
Parisuhdeohjeeni Niinalle…
Runo Niinalle..
Ihaninta Niinassa on..

Ystäväkirja sisältää yhdentoista kauniin ja upean naisen mietteitä Ladysta. Kuulostaa ehkä kermaiselta, mutta tämä vaaleanpunainen kirjanen on toiminut monien ankeiden päivien ilokaasuna. Niiden päivien, kun kaikki menee pikkuisen pieleen ja oma peilikuva ei oikein miellytä. Silloin, kun maailmanluokan ketutus kurtistaa otsan ja päätä tekisi mieli lyödä seinään, kaivan lapsen innolla pinkin unelman esiin ja uppoudun ystävieni kauniisiin raapustuksiin.

Mitä mieltä te lukijat olette, jos Lady olisi väri, niin hän olisi..?

1 2 3 5