Uusia vanhoja harrastuksia

Olen viime aikoina vähän ajatellut asioita. Pohtinut, pitäisikö minun keksiä itselleni jokin uusi harrastus. Mennä esimerkiksi tuolijumppaan tai aloittaa tissiwolley. Lenkkikerhon ja lentopallon mahdollisuutta olen myös kartoittanut.

Näin alkajaisiksi ajattelin aloittaa jostain vanhasta ja tutusta. Nimittäin lukemisesta. Pari viikkoa sitten innostuin lukemaan Hanna Jensenin kirjan 940 päivää isäni muistina. Ahmin teoksen kahdessa päivässä. En edes muistanut, miten mukavaa on uppoutua jonkun toisen kirjoittamiin sanoihin. Unohtua tunneiksi muihin maailmoihin.

Jensenin teoksen jälkeen tartuin Michael Crichtonin Jurassic Park -kirjoihin ja tällä tiellä olen edelleen. Viime aikoina olen nähnyt aivan liian monena yönä unta dinosauruksista enkä uskalla enää lukea mitään hirmuliskoihin liittyvää ennen nukkumaanmenoa. Muutoin juoksen koko yön pakoon velociraptoreita ja t-rexiä.

Olen aina lukenut paljon. Ehkä juuri tästä syystä päädyin nykyiseen ammattiini. Muiden tekstejä tahkotessa opin samalla kirjoittamaan ja muotoilemaan ajatukseni kirjalliseen muotoon. Jossain vaiheessa kaunokirjallisuuden lukeminen jäi, en enää tarkalleen muista milloin. Ehkä siinä vaiheessa, kun pääsin yliopistoon. Jännittävien dinosaurusten tilalle pomppasi tiedotustutkimusta ja kaikkea muuta kieltä kangistavaa, jota oli pakko päntätä, jos haaveili jostain valmistumisen tapaisesta.

Joinakin unisina aamuina mietin, miten mukavaa olisikaan päästä taas nauttimaan opiskelijaelämän epäsäännöllisyydestä ja iltapäivän luennoista, jotka sopivat lennokkaalle luonnolleni. Mutta sitten tykkään tästäkin. Ei ole pakottavaa tarvetta suorittaa opintopisteitä tai lukea kirjoja, jotka eivät kiinnosta. Vaikka käyn töissä, ei mikään päivä ole koskaan samanlainen.

Se tässä varmaan on parasta. Kaiken hyvän lisäksi löydän yllättäen aikaa myös ihan uusille jutuille. Ja niille vanhoille, mielestä jo aikaa sitten kaikonneille.

Tv-sarja, johon petyin

Jotkut kulttuurituotteet ovat yksinkertaisesti niin hyviä, ettei niiden veroista enää kohtaa missään vaiheessa elämää. Aina sitä tietenkin toivoo, että sellainen mahdottoman hieno elämys ilmestyisi vielä jostain vastaan. Uusi kirja, elokuva, televisiosarja tai lehtijuttu. Sellainen elämys, joka vie hurmokseen asti ja jonka pelkkä muisteleminen nostattaa pieniä vilupilkkuja käsivarsiin.

Olen muutaman viime viikon aikana yrittänyt etsiä jotain, joka täyttäisi Sillan synnyttämän aukon sielussani. Olen kolunnut sieltä, kolunnut täältä. En tietenkään edes olettanut löytäväni mitään vastaavaa. Etsintätyöni tarkoituksena oli lähinnä kartoittaa potentiaalisia vaihtoehtoja. Sellaisia ohjelmia, joita katsoisi mielellään aina silloin tällöin. Nautin kuitenkin suuresti ihan tavallisista tiistai-illoista, jolloin pääsen seuraamaan Masterchef-kokkien keittiöleikkejä kotisohvalta käsin. Koska Silta jätti myös arkeen ammottavan tyhjyyden tunteen, päädyin katsomaan sunnuntaina aamupannarini äärellä HBO:n rikosdraamasarjaa nimeltä True Detective.

Aloin epäillä jo ensimmäisen jakson aikana, että tästä ei tule mitään. Nyt, kolme jaksoa myöhemmin, olen edelleen samaa mieltä. Ei uppoa. Ei, vaikka Matthew McConaughey on tehnyt suorastaan ilmiömäisen puhdistautumisen romanttisten hömppäkomedioiden jättämästä hajuvanasta. True Detective näyttää jonkinlaiselta dekkarisarjojen hybridiltä, josta tulee sellainen tunne, että sen olisi nähnyt jo aiemmin jossain muualla. Siinä on vähän kaikkea, mutta ei kuitenkaan mitään mieltä mullistavaa.

Myönnettäköön, että uusia tv-sarjoja kohtaan olen ollut melko epäluuloinen jo hyvän aikaa. Alan monesti pohtia jo alkuhyminöiden aikaan, josko päähenkilö on tässäkin ohjelmassa yhtä karismaattinen kuin Benedict Cumberbatch brittiläisessä Sherlockissa tai juoni yhtä koukuttava kuin Game of Thronesissa. Samalla myös toivon, että jaksan katsoa uutta tuttavuutta samanlaisella innolla kuin esimerkiksi Lostia, jota seurasin väsymättä kuuden tuotantokauden verran. Harmittavan usein käy kuitenkin niin, että alan töllistellä jotain uutuussarjaa hienoisella ripauksella mielenkiintoa ja sitten tämä kyseinen ohjelma, johon olen jo lyhyessä ajassa ehtinyt muodostaa riippuvuussuhteen, lopetetaan alas muksahtaneiden katsojalukujen takia.

Ja joskus käy niin, että putoan kelkasta jo ensimmäisen kauden puolessavälissä. Niin kuin nyt. Ehkä olen nähnyt elämäni aikana niin hyviä sarjoja, että arvotan kaikki uudet tulokkaan näiden koettujen elämysten perusteella. Ei varmaan pitäisi. Esimerkiksi True Detective vääntäytyy uuteen olomuotoon niin tarinan kuin näyttelijöidenkin puolesta seuraavalla tuotantokaudella, joten kenties se ansaitsee tulevaisuudessa vielä toisen mahdollisuuden.

Mitä mieltä olette True Detective –sarjasta?

Silta

Tampereella on siltoja. On Hämeensiltaa, Vuolteensiltaa ja Laukonsiltaa. Ja onhan niitä nyt muutama muukin. Vaikka olen asunut Tampereella jo rapiat neljä vuotta, kävelen täällä monesti edelleen aivan ummikkona. Muistamatta, minkä nimiselle kadulle käännyn seuraavasta risteyksestä. En edes osaa nimetä kaikkia niitä siltoja, jotka johtavat kuuluisan Tammerkosken yli. Vaikka olen suurimmalle osalle jättänyt jalanjälkiä näinä kirpeinä pakkaspäivinä. Tavallaan vähän noloa. Se, ettei ihminen muista jotain tällaista.

Olen viime aikoina jännittänyt ihan kohtuuttoman paljon perjantaipäiviä. Tammikuun alussa minulla alkoi ruotsinkurssi, jonka suorittamisen olin jossain typeryydessäni jättänyt tälle keväälle. Ajatellut, että käyn sen sitten joskus. Ja nyt se sitten alkoi. Ensimmäistä tuntia jännitin niin paljon, että en saanut unta edellisenä yönä. Toistelin mielessäni Jag heter Niina och jag är tjugofyra år gammal. Vaikka en kaikkia Tampereen siltoja osaa luetellakaan, niin yläasteen ja lukion vieraan kielen tunneilta on sentään tarttunut satunnaisia muistumia mieleen. Osaan kertoa kuka olen ja hätätilanteessa myös jotain muuta pientä kuten sen, että opiskelen neljättä vuotta Tampereen yliopistossa journalistiikkaa ja pidän turkoosista väristä. Seuraavan päivän luennolla jouduinkin yllättäen esittelemään kurssikaverini parinkymmenen hengen yleisölle. Samalla tunnilla minulle myös valkeni, että olen koko elämäni lausunut väärin sanan “journalist“.

Kun palasin kotiin tältä kohtalokkaalta ensimmäiseltä luentokerralta korvat punoittaen, aloin puhua ruotsia miehelleni. Tai yritin puhua. Lopulta päätimme alkaa katsoa ruotsalais-tanskalaista tv-sarjaa nimeltä Bron, joka suomalaisittain taipuu sanaksi Silta. Nyt olen katsonut ensimmäisen tuotantokauden tuota hengästyttävää rikossarjaa ja oppinut jo muutaman uuden sanan ruotsiksi. Vaikka ”håll käften” ei välttämättä osoittaudu kovinkaan käyttökelpoiseksi sanonnaksi yliopiston ruotsin tunnilla, saattaa siitä joskus tulevaisuudessa olla jossain yllättävässä tilanteessa hyötyä.

Onko joku lukijoista katsonut Siltaa?


1 2 3 10