Eräs kurjaakin kurjempi elokuva

Katsoin muutama päivä sitten ylistetyn elokuvan Les Misérables. Olen hyvin pettynyt, sillä odotin tältä musikaalilta paljon eikä se lunastanut lupauksiaan oikeastaan lainkaan. Elokuvan nimeä on huohotettu äärimmäisen monessa lehdessä ja blogissa, joten kuvittelin elokuvaelämyksen olevan vähintäänkin neljän tähden luokkaa. Tom Hooperin ohjaama Kuninkaan puhe miellytti minua suuresti, mutta oli ilmeisesti amatöörimäistä odottaa myös seuraavan tuotoksen olevan yhtä loistava kuin edeltäjänsä.

Kun elokuvan ensimmäiset viisi minuuttia olivat ehtineet pyöriä ruudulla, aloin kurtistella kulmiani. Kysyin itseltäni: voiko tosiaan olla niin, että Russsell Crowen tähdittämä elokuva on ihan oikeasti huono tai vähintäänkin keskinkertainen ja että suurin osa kriitikoista on täysin eri linjoilla kanssani? Daily Mail, The Telegraph, HS, The Guardian ja Aamulehti. Tähtiä on ropissut edellä mainituilta auktoriteeteilta sellaisella tahdilla, että en ole enää pysynyt laskuissa mukana. Ehkä minun pitäisi ryhtyä kriitikoksi.

Kärsittyäni liian kauan epämukavalla istuimellani, vaihdettuani asentoa huonolla matematiikalla laskettuna ainakin sata kertaa ja syötyäni kulhollisen pähkinöitä, luovutin. Tämä elokuva oli karvas pettymys. Crowe oli vielä kaiken pahan lisäksi henkeäsalpaavan huono laulaja. Les Misérables on kieltämättä spektaakkeli, tosin harmittavan heikko sellainen. Elokuva, jonka lukuisista kappaleista jäi mieleen vain yksi. Onkohan minussa jotain vikaa, kun hipsin puolentoista tunnin kohdalla siivoamaan vessanpöntöstä pissatahroja ja palasin ruudun ääreen lopputekstien kohdalla?

Hieman erilainen addiktio

Olen kehitellyt itselleni mielenkiintoisen addiktion. Enkä tällä kertaa puhu grillatusta kanasta, suklaakakusta tai salmiakista. Olen jäänyt koukkuun fantasiakirjaan. Minä. Nainen, joka on koko elämänsä pitänyt välimatkaa kirjastossa sijaitsevaan hyllyyn, jossa noidat, velhot ja muut ömminkäiset sijaitsevat. Näin äkkiseltään en edes muista, olenko koskaan aiemmin elämässäni lukenut tämän kaltaisella intohimolla mitään. Lähinnä ehkä teinivuosina kahlasin Sweet Valley High -kirjoja jonkinlaisella sairaalloisella pakolla läpi uudestaan ja uudestaan. Ne olivat kirjoja, jotka osasin niin hyvin ulkoa, ettei niitä oikeastaan tarvinnut enää edes lukea, pelkkä selailu riitti.

Teitä tietenkin kiinnostaa tietää, mikä ihmeellinen teos riuduttaa sydäntäni tämmöisellä antaumuksella. Jos joku olisi sanonut minulle vuosi sitten, että tammikuussa 2013 minä tulen lukemaan liki 1000 sivuisen fantasiakirjan melkein yhdeltä istumalta ja että menen teoksen luettuani seuraavana päivänä kirjakauppaan ostamaan sarjan seuraavan kirjan, niin olisin nauranut räkäisesti ja heittänyt jonkin hyvän vitsin perään. Seuraavaksi varmaan huomaan lukevani Harry Pottereita.

Jos George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu ei ole sarjana vielä tuttu, niin kehottaisin suuntamaan nokan kohti kirjastoa tai lähintä kirjakauppaa. Samaan syssyyn myös suosittelen kyseisen kirjasarjan televisioformaattia Game of Thronesia. Olen katsonut edellä mainitun sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta jo muutamaan kertaan uudelleen ja liittynyt sarjan facebook-ryhmään. Lasken päiviä kolmannen kauden alkuun. Näen jopa unia hurjasusista ja lohikäärmeistä. Tämän postauksen kuviin olisin halunnut somisteeksi miekan, mutta valitettavasti mieheni hukkasi taloutemme ainoan kalpan muutaman kuukauden takaisissa toogabileissä. Luulen, tai oikeastaan olen melko varma, että fanitan ensimmäistä kertaa täydestä sydämestäni jotain asiaa sitten teinivuosien. Olen ilmeisesti kokenut taantumuksen näin vuoden alkajaisiksi.

Nyt kun olen kehitellyt itselleni uuden addiktion ajattelin päästää toisesta irti. Yritin toissa päivänä nimittäin lopettaa kahvinjuonnin. Kestettyäni puolipäivää jyskyttävää päänsärkyä lähetin mieheni lähikauppaan ostamaan paketillisen mokkaa. Se siitä sitten.

Onko Tulen ja jään laulu teille tuttu? Entä Game of Thrones?

Aivan liian ihana elokuva

Kaikki alkoi eräänä arki-iltana, kun ehdotin miehelleni Midnight in Paris –elokuvan katsomista. Woody Allenin ohjaama romanttinen komedia kalskahti epäilyttävästi siltä, että sen kyytipojaksi oli paras ottaa paketillinen nenäliinoja tai vähintäänkin varautua ällöromanttiseen hömpötykseen. Yllätyksekseni leffa ei ollutkaan yhtään sellainen kuin olin odottanut. Ei liian siirappinen, vaan sopivasti hurmaava. Tästä innostuneena, päätin tutustua hiukan paremmin Woody Allenin filmeihin ja hyvä niin. Woodyn tuotantoa googlatessani törmäsin nimittäin eräiden toisten ohjaajien elokuvaan nimeltä Koskemattomat.

Vaikka oma ranskankielen taitoni on hyvin puutteellinen, en voi olla pitämättä ranskalaisista elokuvista. Pärähtävissä ärrissä on jotain lumoavaa ja ne saavat politiikankin kuulostamaan suorastaan taianomaiselta. Tai ehkä tämä johtuu vaan siitä, että en tajua tuosta mongerruksesta oikein mitään. Niin kaunis kieli, kun sitä vain osaisi puhua. Minä en tietenkään osaa kuin alkeet. Harmillista.

Koskemattomat on aiheuttanut kriitikoiden keskuudessa ylistyksen lisäksi myös pienimuotoista penseyttä: jos köyhä, tummaihoinen mies palvelee valkoista miestä, hiipii rasismi-sana nopeasti monien huulille. Onhan asetelma kieltämättä hiukan stereotyyppinen, mutta jollain tavalla niin todellinen. Lähiökundi päätyy siis sattuman kautta varakkaan neliraajahalvaantuneen miehen henkilökohtaiseksi avustajaksi. Tarina kuulostaa kieltämättä ensi alkuun aivan liian makealta, mutta kliseinen, sitä tämä elokuva ei ole. Olin ensimmäisestä minuutista lähtien koukussa. Täysin odottamatta. Minä. Ihminen, joka yleensä keksii kaikista leffoista jotain kritisoitavaa. Tästä pätkästä on kuitenkin hankala löytää edes suurennuslasin kanssa mitään pahaa sanottavaa. Jos minun pitäisi selittää jollekin ihmiselle mitä ihana tarkoittaa, niin kehottaisin kyseistä henkilöä istuutumaan sohvalle ja katsomaan tämän elokuvan. Ihana, sitä tämä elokuva on pähkinänkuoressa.
Kun lopputekstit alkoivat pyöriä ruudussa, olisi minun tehnyt mieli pompata ylös kotisohvalta ja taputtaa käsiäni kiivaasti yhteen. Olin kuitenkin liian häkeltynyt tämän ranskalaiselokuvan jättämästä hyvänolontunteesta ja möllötin vain paikallani typerä hymynkare suupielissä nykien. Tuli tunne, että tässä maailmassa kaikki ei olekaan päin mäntyä.
Onko Olivier Nakachen ja Eric Toledanon Koskemattomat teille tuttu? Entä Woody Allenin elokuvat?