Kirjatoukan paluu

Minusta on tullut viime vuosien aikana erittäin laiska kirjojen lukija. Vielä lukiossa jaksoin hautautua kansien väliin useiksi päiviksi. Vähitellen lukeminen jäi. En oikeastaan edes muista tarkalleen milloin. Yllätyksekseni huomasin kuitenkin heinä-elokuun vaihteessa lukevani jälleen kaunokirjallisuutta.

Harvoin tulee ajatelleeksi, että kirjojen lukemisesta on ihan konkreettista hyötyä. Lukemisella on tutkimuksissa todettu olevan vaikutusta muun muassa lapsen kielellisen ilmaisun kehittymiseen. Olen itse kahlannut pienenä paljon erilaisia tekstejä läpi ja säilönyt pöytälaatikkoon omia raapustuksia. Olen tankannut Pekka Töpöhännät kannesta kanteen, uudelleen ja uudelleen, koskaan niihin kyllästymättä. Ja onhan minulle myös luettu paljon pienenä satukirjoja. Jollain tavalla siis uskon siihen, että jo pienenä kytenyt innostunut kieleen ja kerrontaan on johtanut minut tähän pisteeseen. Toisaalta saatan myös romantisoida ammatinvalintaani tukeutumalla psykologisiin tutkimuksiin. Olisinko päätynyt media-alalle, vaikka en olisi lukenut yhtäkään Töpöhäntää? Tiedä häntä.
Erityisen nirso olen ollut aina tietokirjojen ja sarjakuvien suhteen. Kolmas karvoja nostattava genre on fantasia, vaikka olen jossain mielenhäiriössä mennyt lukemaan J.R.R. Tolkienin kirjan Taru Sormusten Herrasta. Epämiellyttävin muisto on jäänyt J.K. Rowlingin Harry Potterista. Ennen Viisastenkiveä en ollut koskaan jättänyt yhtäkään kirjaa kesken, mutta tuolloin minulle ei jätetty vaihtoehtoja. Ikuisuussuosikkejani ovat Anna-Leena Härkösen Häräntappoase ja Ei kiitos. Minulle pyhimpiä teoksia ovat kuitenkin Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja F.E. Sillanpään Ihmiset suviyössä. Kuluneita klassikoita, jotka ovat herättäneet valtavasti ajatuksia.
Eräs kollegani sanoi minulle kesällä, että korvani ovat ilmeisesti hyvin herkät kielen eri nyansseille. Haastateltavan puhetapa tarttuu kirjoittamaani tekstiin niin väkevästi, että kaikki opit oikeinkirjoituksesta ja hyvästä kielestä lentävät avoimesta ikkunasta ulos jo tunnin rupattelun jälkeen. Erittäin harmillista. Tajusin kuitenkin, että tästä haitasta voi olla minulle vielä hyötyä. En nimittäin panisi pahakseni, jos tekstissäni olisi joskus tulevaisuudessa vaikutteita joidenkin kirjallisten idoleitteni tyyleistä, vaikka tuskin minusta koskaan mitään Shakespearea tuleekaan.

Mitä kauemmin olen pitänyt kirjahyllyyn välimatkaa, sitä vaikeampi sitä on lähestyä. Itse hortoilin takaisin kirjallisuuden pariin kesän lopussa, kun olin ollut pari viikkoa sairaslomalla. Katseeni eksyi pöydällä lojuneeseen Petri Tammisen Rikosromaaniin, josta olin suunnitellut tekeväni arvostelun Annaan. Poimin kirjan käteeni ja aloin lukea. Luin teoksen kahdessa päivässä ja lupasin itselleni, että tämä ei jää viimeiseksi. Muutaman päivän kuluttua aloitin Laura Paloheimon Klaukkalan. Tänään lopetin taas yhden toisen teoksen.

Kirjoille on annettava aikaa. Lukemiseen käytetyt tunnit on kuitenkin aina pois jostain muusta toiminnasta. Olen vähitellen vieroittanut itseäni tietokoneesta ja ottanut näppäimistön tilalle jotain, joka auttaa minua kirjoittamaan luovemmin ja antaa mahdollisuuden uppoutua toiseen aikaan ja paikkaan.

Minkälaisia kirjoja te luette? Kiinnostaisiko teitä lukea blogista silloin tällöin ylikriittisiä kirja-arvioita?

Yes ma’am!

Jokunen aika sitten katsoin Peyton Reedin ohjaaman elokuvan Yes Man. Vaikka Jim Carrey saa normaalisti minut hiukan kurtistelemaan kulmiani, niin tästä vuoden 2008 elokuvasta pidin yllättävän paljon.

Yes Man –elokuva kertoo Carl Allenista, joka päätyy sattuman kautta Yes-seminaariin ja opettelee sanomaan elämässään kyllä niin uusille harrastuksille kuin kyytiä pummiville juopoillekin. Arjesta tulee nopeasti sykkivämpää, kun ennakkoluulottomuudesta tulee koko elämää määrittävä tekijä.

Omassa elämässä tulee sanottua liian paljon ei pelkästään tavan vuoksi. Muistan äärimmäisen hyvin seurusteluni alkuajat ja sen, kuinka lennokkaat bileillat vaihtuivat koti-iltoihin oman kullan sylissä. En edes tiedä, missä vaiheessa opin sanomaan ex-tempore menoille tiukan ei:n, vaikka normaalisti elän elämässäni noin tunnin kerrallaan. Missä vaiheessa minusta tuli tylsä, tekisi mieli kysyä itseltäni.

Aika ajoin ainakin naistenlehdissä heristetään sormia myötäilijöille. Ei saa olla liian kiltti. Pitää osata sanoa ei. Näiltä kilteiltä ihmisiltä on helppo pyytää palveluksia: myötäilijä tekee ylitöitä, lainaa rahaa, vahtii lapsia ja tekee sitä tai tätä, vaikka ei välttämättä itse haluaisikaan. Minun ei luultavasti tarvitse koskaan olla huolissani siitä, että sairastuisin työuupumukseen tai että en osaisi sanoa ei. Osaan sen nimittäin liiankin hyvin. Niin hyvin, että sanon ei useammin kuin kyllä.

Eilen minä kuitenkin päädyin sanomaan kyllä niinkin oudolle urheilulajille kuin frisbeegolfille. Tuntui hyvältä tehdä jotain yhtäkkiä ilman suuria suunnitelmia. Jos jonain päivänä minulla on rahaa niin paljon, että kukkaronnyörit suurin piirtein repeävät liitoksistaan, niin kävelen lentokentälle ja sulloudun ensimmäiselle vapaalle lennolle huitsin nevadaan. Joskus on hyvä sanoa elämälle kyllä.

Tänään monet meistä sanovat luultavasti kyllä alkoholille, munkeille ja simalle. Huomenna tämä kolmiyhteys on joillekin luultavasti jo nou nou.

Koukussa

Oranssi ei ole koskaan kuulunut lempiväreihini. Syksyn ruskassa hehkuvat punaisen ja oranssin värit ovat kuitenkin niin kauniita, että jopa tämä paatumaton rouvashenkilö hairahtui väri-iloitteluun.

Kuvaillessani aurinkoisena sunnuntaipäivänä pihamaalle laskeutuneita lehtiä, pohdin samalla minun suhdettani valokuviin ja kuvallisuuteen yleensä. Ajatuksenjuoksuni sai pontta Yle Puheelta kuulemastani keskustelusta, jossa pohdittiin kuvallisuuden merkitystä nykyaikana. Valokuvaaminen ei ole enää harvojen ja valittujen hupia, vaan yhä useammat tallustavat kaupungilla kamera kaulassa. Kuvia on joka puolella ja valokuva itsessään on menettänyt todistusvoimaansa todellisuuden ilmentäjänä kuvanmuokkauksen vallatessa tilaa markkinoilla.
 
Kuinka moni  myöntää, että on joskus tiiraillut peilikuvaansa myymälöiden ikkunoista? Ainahan joukossamme on niitä, jotka todellakin ihailevat liikkeiden ikkunoissa vilkkuvia valoja ja esille laitettuja mallinukkeja. Ja sitten on niitä, jotka tarkastavat kampauksensa kahvilan ikkunan ohi kiitäessään. Blogit ovat ehkä tietynlaisia esimerkkejä tavoista, joissa identiteettiä luodaan “päivän asu” -postausten muodossa. Haluamme osoittaa, että olemme persoonallisia. Kaipaamme hyväksyntää kanssaihmisiltä. Me rakennamme identiteettiämme kuvallisuuden avulla.

Minkälainen suhde minulla ja kameralla sitten on? Onko välillämme sähköä ja kipinöitä vai ovatko onnistuneet kuvat ainoastaan satunnaisia laukauksia pienen tytön käsissä? Suuren luokan paljastukseksi voidaan ehkä luokitella se tosiasia, että valokuvaaminen on noussut ”asioita, joita rakastan -listani” kärkeen ja kamppailee sitkeästi kirjoittamisen kanssa ensimmäisestä sijasta. Pidän itseäni vallan luovana ja näkemyksellisenä ihmisenä ja pyrin tuomaan minun silmiäni ihastuttavia asioita esiin valokuvien avulla. Valokuvien avulla pystyn ilmaisemaan tunnetiloja, joita kirjoittamalla olisi vaikea tai peräti mahdoton kertoa. 
Joku voisi tähän väliin heittää ovelan kysymyksen siitä, mitä ideaa on kuvata omenia tai villiviinin lehtiä autotallin ovea vasten? Mielestäni pienet yksityiskohdat, pinnat, muodot ja varjot ovat tavattoman kauniita. Se, että joku ei näe tiiliseinässä nököttävässä koukussa mitään ihmeellistä ei minua oikeastaan häiritse. Kauneus on katsojan silmissä. Mielestäni tuossa ruosteisessa koukussa koukuttavinta oli ainoastaan se, että se todellakin oli möllöttänyt samassa paikassa viimeiset parikymmentä vuotta, ellei peräti kauemmin. Kuinka monesti olin koukkua sitten katsellut tai luonut siihen edes pienen pientä silmäystä? Väitän, että hyvin harvoin.

1 2 3 4 5 10