Vaa’an numerot ovat pelkkiä numeroita

Eilen sen oikeastaan huomasin. Vanhat farkut eivät sujahtaneet päälle enää yhtä joutuisasti kuin joitakin aikoja sitten. Joka paikasta kiristi ja olo oli hieman tukala. Mieskin innostui kommentoimaan asiaa. Äärimmäisen kohteliaalla äänensävyllä ja jokainen sana tarkasti aseteltuna, hän tiedusteli, että tuntuvatko housut jotenkin liian ahtailta vai miksi ihmeessä kiemurtelet tuon näköisenä kameran edessä. No suppea-alaisilta ne todella vaikuttavat, mitä sitä nyt kieltämään.

Oikeastaan innostuin tästä tosiasiasta. Liian pienistä housuista. Olen treenannut viimeisen vuoden aikana hyvin säännölliseen tahtiin ja vihdoinkin se alkaa näkyä jossain. Vaikka vatsalihakset eivät edelleenkään erotu keskivartalostani erityisen korskeasti, paitsi ehkä rankan juhlinnan jälkeisenä aamuna nesteiden kaikottua vartalosta, niin monet muut asiat rungossani ovat muuttuneet. Luonnollisesti se tuottaa mielihyvää, vaikka kuntosalilla viuhtomisen päällimmäisenä tavoitteena ei olekaan vartalon muokkaaminen, vaan hyvinvoinnin ja mielenterveyden hoitaminen. Tässä asiassa olen onnistunut oikeastaan erinomaisesti. Tunnustan voivani nyt paljon paremmin kuin esimerkiksi kaksi vuotta sitten, johtuen paljolti jo siitäkin, että olen löytänyt liikuntamuodon, josta nautin aivan suunnattomasti.

Jollain tavalla on helpompi hengittää. Salilla käymisen ansiosta olen muuttanut esimerkiksi ruokailutottumuksiani melko radikaalisti entiseen verrattuna. Välillä tuntuu siltä, että valtaosa päivästä menee syömiseen, sillä nappaan suuhuni jotain aina kolmen neljän tunnin välein. Aiemmin tulin helposti toimeen vähemmällä ruokamäärällä ja harvemmilla lounastauoilla, mutta nyt asian laita on toinen. Kultaisen keskitien löytäminen on kieltämättä ottanut aikansa ja kaikenlaista on tässä vuosien varrella tullut kokeiltua. Ajelehdittu äärimmäisyydestä toiseen. Nyt ollaan, kenties ensimmäistä kertaa, oikealla polulla. Sellaisella, jossa natustellaan välillä irtokarkkeja ja tunnetaan huonoa omaatuntoa lähinnä siitä, jos edellisenä iltana on tullut pitkästä aikaa lipitettyä liian monta lasillista punaviiniä, jonka takia jalkatreeni on tiputettava päivän ohjelmalistalta pois. Sellaisella polulla, jossa aikoinaan suurimman viholliseni, eli puntarin, lukema on vain yksi vähäpätöinen numero, jolle ei kannata antaa kovinkaan paljon painoarvoa.

Olen hirvittävän onnellinen nyt. Juuri tämmöisenä.

Jos salille ei kehtaa mennä

Olen välillä ihan hirvittävän typerä. Mieheni totesi viime viikolla, hienoinen ärtymyksen häivähdys äänessään, että välitän joskus aivan liikaa muun maailman menosta ja muiden ihmisten mielipiteistä. Olen esimerkiksi huomannut toisinaan tuumineeni kuntosalilla, mitä muut kanssatreenaajat ovat mieltä minun touhuistani. Ajatellut, että kaikki varmaan pidättelevät ivallista nauruaan toisella puolella huonetta, kun minä yritän säheltää painoja jalkaprässiin. Jos aivan rehellisiä ollaan, niin en ole koskaan huomannut, että kukaan olisi keskittynyt minun tekemisiini yhtään sen enempää kuin radiosta jumputtaneiden pop-kappaleiden sanoituksiinkaan. Enhän minä itsekään käy salilla hykertelemässä muille ihmisille. Ohimennen saatan zoomailla vierustoverin hyvin muodostuneita olkapäitä ja tyylikkäitä treenivaatteita, mutta siihen se havainnointi usein jääkin.

Totuin ehkä Malesiassa liikaa siihen, että muita kuntoilijoita ei salilla oikeastaan ollut. Suomessa joudun sopeutumaan siihen, että lähitienoolla puuskuttaa vähintään kaksikymmentä muutakin ihmistä. Tiistaisen voimailun jälkeen päätin, että minun pitää nyt ihan oikeasti keskittyä enemmän itseeni ja vähemmän siihen ajatukseen, että minun toimeni olisivat jonkun vieraan ihmisen mielestä lystikkäitä. En näytä sportatessani missiltä, en jaksa tehdä liikkeitä kovinkaan suurilla painoilla, mutta vähät minä siitä. Käyn punttisalilla kehittämässä ja ylläpitämässä omaa hyvinvointiani ja terveyttäni. Viihtymässä ja nollaamassa ajatuksiani. Eilen muistin asenneuudistukseni onneksi jo hieman paremmin ja keskityin ”kehtaankohan mää ny säätää tätä penkkiä” -tuumailun sijaan kyykkäämiseen, irvistelyyn ja tosiaan niihin omiin ympyröihini.

Muistan edelleen, kun vuosi sitten menin ensimmäistä kertaa salille sitten lukioaikojan. Haahuilin ympäriinsä idioottimainen ilme kasvoilleni liimautuneena ja yritin sisäistää puolisoni ohjeistuksia. Olin tietenkin nokkelana tyttönä ottanut asioista selvää ennalta, mutta siitä huolimatta olin ensimmäiset pari viikkoa aivan helvetin pihalla kaikesta. Myönnän, että olen aiemmin tämän elämän aikana jättänyt menemättä salille, koska olen antanut tarpeettomien ja typerien ajatusten vallata mieleni. Alkanut pohtia, että viitsinköhän nyt mennä, kun teen pienillä painoilla tai kun en ymmärrä niistä vempaimista mitään kuitenkaan. Joka ikinen kävijä on kuitenkin joskus kävellyt kuntosalin ovista sisään ensimmäistä kertaa. Ollut noviisi. Ollut ainakin jokseenkin pihalla. Ja se on ihan okei.

Onko teitä jännittänyt joskus salille lähteminen?

Aloittamisen vaikeudesta

Oli kyseessä sitten englannin esseen ensimmäisen lauseen ylöskirjaaminen, eteisessä makaavan matkalaukun purkaminen tai lenkkipolulle palaaminen pitkän tauon jälkeen, tuntuu aloittaminen aina yhtä vaikealta. Tekisi mieli tehdä jotain, mutta ensimmäinen askel kohti avoinna olevaa matkalaukkua tuntuu vähintäänkin kilometrin mittaiselta.

Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, etten oikein jaksaisi tehdä muuta kuin olla ja öllötellä. Yhä enemmän on ollut päiviä, jolloin olen melkein voinut jo nähdä koko maailman romahtavan niskaani. Sellaisia päiviä, jolloin olen aamulla herätessäni halunnut vetäytyä vain syvemmälle pehmoisen peittoni alle. Jokaisena aamuna olen kuitenkin saanut vedettyä itseni sängystä ylös puurolautaseni äärelle. Syönyt avokadoja ja mandariineja vitamiinien toivossa. Yrittänyt opiskella ja pitää itseni kiinni tässä hetkessä. Alkanut lopulta harmitella sitä, että en ole moneen kuukauteen jaksanut lähteä salille tai lenkille, vaikka minä rakastan liikuntaa. Olen pyöritellyt kotioloissa säädettäviä käsipainoja, yrittänyt pitää lihaskuntoa yllä. Samalla olen haaveillut siitä hyvästä olosta, jota kunnon treenaaminen on parhaimmillaan minulle antanut. Ahdistunut siitä, etten vain saa aikaiseksi.

Kun aloin käydä vuosi sitten helmikuussa salilla säännöllisesti, en vielä tiennyt, että tällä harrastuksella tulisi olemaan elämässäni vielä jossain vaiheessa näin suuri painoarvo. Että hakeutuisin painojen ääreen silloin, kun arjen stressi on saamassa minusta yliotteen. Aloittaminen tai jatkaminen oli kuitenkin kaikista vaikeinta. En tiedä, mikä minut tänään salille lopulta vei. Kenties se oli pelko oman mielenterveyden menettämisestä tai mieheni minulle ostama uusi treenikassi, jota olin käynyt ihastelemassa kaupassa aina silloin tällöin.

Nyt olen joka tapauksessa päässyt jälleen alkuun eikä tällä tiellä jatkaminen tunnu ylivoimaiselta. Lihaksiani kolottaa melkoisesti tämänpäiväisen treenin takia ja tiedän jo nyt, että huomenna minulla on luultavasti suuria vaikeuksia istuutua vessanpöntölle tai ylipäätänsä kävellä normaalin ihmisen tavoin. Mutta ei se mitään. Juuri tätä minä tarvitsen. Treenin poltetta ja kotitekoista aasialaista ruokaa. Kenties eräs englannin esseekin valmistunee vielä tämän viikonlopun aikana.

1 2 3 4 9