Ei täydellistä vartaloa varmaan olekaan

Minulla oli koko kevään niin armoton kiire hikoilla kaiken värisiin treenitoppeihini, että en oikeastaan muuta ehtinyt tehdäkään. Olin nimittäin vuoden alussa päättänyt, että jonain aamuna herään mahtava sixpäkki vatsassani. Haaveilin siitä, miten minun ei enää tulevaisuudessa tarvitsisi raivota vaatekauppojen sovituskopeissa, kun maailman hienoimmista housuista ei löydy minulle tarpeeksi pientä kokoa. Vähitellen huomasin olevani koukussa pakkotoisto.comiin ja Lihastohtorin blogiin, ja syöväni sipsien sijasta mulperimarjoja. Parhaimmillaan vietin aikaa salilla liki kymmenen tuntia viikossa.

Tuntuu siltä, että lähes kaikissa lukemissani blogeissa kuntoillaan, syödään proteiinia ja kirjataan kilpaa ylös menneen viikon vatsarutistuksia. Huomaan, että mediassa tuputetut kauneusihanteet vaikuttavat selkeästi myös omiin käsityksiin kauniista naisvartalosta. Tavallaan on jopa melko ironista, että media-alan opiskelija on niin altis ulkopuolisille vaikutuksille. Ei sillä, ettenkö olisi aina ihaillut pikajuoksijoiden ja pituushyppääjien lihaksikasta vartaloa ja toivonut, että myös itselläni olisi sellainen. Kun vuoden alussa aloitin kuntosaliharjoittelun, olin asettanut tiettyjä tavoitteita vartaloni suhteen. Halusin enemmän lihaksia ja muotoja hoikkaan figuuriini. Kahdeksan kuukautta myöhemmin näytän mielestäni suhteellisen samalta kuin aiemminkin, vaikka mittanauhan mukaan kehitystä on tapahtunut selkeästi. Alkava sixpäkki pysyttelee kuitenkin edelleen turvallisesti näkymättömissä enkä sitkeistä yrityksistä huolimatta jaksa vetää yhtäkään leukaa. Kehityksestä kertoo ehkä eniten se, että bikinieni yläosa tavallaan räjähti päältäni yläkerran altaalla, kun kampesin itseäni parempaan asentoon aurinkotuolissa.

Muutama päivä sitten se kuitenkin ilmestyi jostain. Ei suinkaan maaginen pyykkilautavatsa, vaan ymmärrys. Hölkyttelin kaikessa rauhassa juoksumatolla ja tajusin oikeasti nauttivani salilla käymisestä. Siitä, että jaksan pusertaa kyykkyjä hieman suuremmilla painoilla kuin kesäkuun alussa tai lisätä kuntopyörään enemmän vastusta. Mielessäni ei enää jyskytä yhtä polttavasti vartaloani koskevat tavoitteet, koska raudan nostaminen ja juoksumatolla jolkottaminen antavat paljon enemmän kuin olemattomien vatsamakkaroiden puristelu peilin edessä. Nyttemmin vasta oivalsin, että tavoitteiden ei loppujen lopuksi tarvitse keskittyä oman navan ympärille. Ulkonäkökeskeinen treenaaminen on aiheuttanut lähinnä stressiä ja saanut oman vartaloni tuntumaan jopa jossain määrin riittämättömältä. En edes tiedä missä vaiheessa aloin pitää vartaloani jonkinlaisena projektina, joka kaipaa jatkuvaa nikkarointia, jotta siitä voi tulla täydellinen.

Juoksumatolla tapahtunut maaginen valaistuminen sai minut arvottamaan tavoitteeni hieman toisenlaisiin asemiin kuin aiemmin. Kaunopuheisesti ilmaistuna tulevaisuudessa tämän ihmisen pitäisi alkaa tavoitella utopistisen vartalon sijasta enemmänkin henkistä hyvinvointia. Keskittyä siihen, että kyykkäämisestä tai pitkän lenkin juoksemisesta tulee euforinen tunne, joka vie mielestä pyykinpesukoneessa värjäytyneen t-paidan tai pieleen menneen lopputentin.

Resepti terveelliseen elämään

Tuntuu hieman ironiselta kirjoittaa terveellisistä elämäntavoista, kun makaan itse ryytyneenä sängyn pohjalla nenäliinapaketti seuranani. Sairastuin sopivasti jouluaaton jälkeen melko ärhäkkään räkätautiin ja yritän nyt keräillä voimia uudenvuoden juhlintoja varten. Bakteerit iskivät kyntensä minuun varsin sopivaan aikaan, sillä vieraiden kestitsemisen lisäksi huomenna on myös minun ja mieheni hääpäivä. Vaatimattomat kuusi vuotta yhdessä ja vähintään kuusikymmentä vielä edessä.

Eräs lukijani pyysi minua kertomaan näin vuodenvaihteen aikaan hieman elämäntavoistani ja siitä, miten pidän itseni kunnossa. Valehtelisin sekä itselleni että muille, jos väittäisin olevan tällä hetkellä fyysisesti hyvässä kunnossa, sillä olen laiskuuttani vähentänyt lenkkeilyn talvisena aikana lähes olemattomiin. Kompensoin pururadalla juoksemista jumppaamalla kotona painojen kanssa kolmisen kertaa viikossa. Varsin usein tuo maaginen kolme kertaa jää rehellisesti sanottuna kuitenkin saavuttamatta. Viimeksi vedin niin kovan treenin kotona, että en pystynyt neljään päivään istumaan edes vessanpöntölle kiemurtelematta. Kotitreeneihin minulla kuluu yleensä aikaa noin tunti, välillä ylikin, mikäli olen oikein säntillisellä tuulella. Mahani ei ainakaan vielä roiku nilkoissa, joten olen ilmeisesti tehnyt jotain oikein, vaikka lenkkarit ovatkin hieman pölyyntyneet komerossa.

Ruokavaliossani on tapahtunut vuoden aikana hienoisia muutoksia. Karppaan edelleen, mutta en samanlaisella antaumuksella kuin aiemmin. Vähähiilihydraattisen ruokavalion avulla olen päässyt eroon piinaavista vatsakivuista ja oloni on tuntunut yksinkertaisesti virkeämmältä kuin aikoina, jolloin söin mitä sattuu. Minut paremmin tuntevat kuitenkin tietävät, että olen liian perso karkeille, joten täysin ehdoton kieltäytyminen hiilihydraateista ei minun kohdallani onnistu enkä näe siihen mitään tarvettakaan. En halua totaalikieltäytyä mistään, koska monet elämän suurimmista ruokaelämyksistä jäisivät tällöin kokematta. Esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka Fazerin luumupitko. Minä en ole sellainen ihminen, joka pystyy orjallisesti noudattamaan tiukkaa ruokavaliota. Lipsahduksia tapahtuu eikä niistä tarvitse olla kauhuissaan tai tuntea huonoa omaatuntoa.

En voinut olla tirskumatta tänään, kun mieheni tiedusteli mistä aiheesta teen postausta. Kirjoitan terveellisistä elämäntavoista, mutta söin eilen hemmetin ison pussillisen sipsejä ja viimeisen viikon ajan olen napostellut valehtelematta joka päivä suklaata. Uskaltaisin silti väittää, että syön suhteellisen terveellisesti. Turvaudun harvoin eineksiin, valmiskastikkeisiin ja tiirailen jopa elintarvikkeiden ravintosisältöjä, mikäli innostun tekemään kaupassa vertailevaa tutkimusta kahden eri tuotteen välillä. Vihannekset, hedelmät ja marjat haukkaavat ison palan ruokavaliostani, sitä ei käy kieltäminen. Pasta ja peruna ovat ruokakomerossamme vähemmistössä edelleen, joskin sukupäivällisillä ja joulupöydässä syön hyvillä mielin molempia, jos niitä sattuu olemaan tarjolla.

Olen oppinut, ettei itsensä rankaiseminen tuo hyvää oloa, vaan kohtuullistaminen. Sitä yritän opetella edelleen. Muistan vieläkin sen kesän, kun lopetin mehujen juomisen ja tajusin pikkuhiljaa veden sopivan ruokajuomaksi paljon paremmin kuin Juissin. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, en kaipaa mehua tai limua elämääni. Välillä on kuitenkin hauska tehdä poikkeuksia: jos haluan käydä Mäkkärissä, voin nauttia lasillisen kolaa ilman huonoa omaatuntoa. Kohtuullistamisen lisäksi olen oppinut viimeinkin olemaan itselleni armollisempi. En edelleenkään käy puntarilla kuin korkeintaan kerran kuukaudessa. En säti itseäni joulun aikana tuhoamistani konvehtirasioista. Olen ymmärtänyt, ettei pelkkä numero vaa’assa ole oikeanlainen mittari kertomaan hyvinvoinnista. Niin kauan kuin tunnen voivani hyvin ja jaksan kävellä portaat neljänteen kerrokseen puuskuttamatta, olen enemmän kuin tyytyväinen.

Monesti kehoni antaa muistutuksen liiallisesta mässäämisestä, einesruokiin sortumisesta ja äärimmäisen hiilihydraattipitoisen ruoan syömisestä: turvonnut maha, kasvoihin ilmestyneet näppylät ja vatsakivut pistävät minut ruotuun aika nopeasti eikä minun edes tee mieli syödä enää kolmatta päivää peräkkäin ranskalaisia ja nakkeja. Me kaikki olemme kuitenkin yksilöitä ja jokaisen on löydettävä omat tapansa, joilla elämästä, ruoasta ja liikunnasta pystyy nauttimaan. Yksi suosii karppausta, toinen superfoodia ja kolmas syö perinteisen ruokaympyrän mukaan. Jotkut puurtavat ryhmäliikuntatunneilla ja toiset puuskuttavat mieluummin pururadalla. Tärkeintä on minusta se, että tekemisestään nauttii ja että keho ja mieli voivat hyvin. Toivottavasti moni miettii ruokalautastaan lastatessaan myös valintojensa seurauksia tulevaisuudessa. Minä haluan panostaa tiettyihin asioihin, jotta jaksan vielä neljänkymmenenkin vuoden päästä kävellä sinne neljänteen kerrokseen saamatta sydänkohtausta.

Minkälaiset elämäntavat teillä on? Onko moni jo päättänyt aloittaa jonkinlaisen kuntokuurin uuden vuoden kunniaksi?

Oi kuule liian laiha rakkaani

Olen pohtinut jo kauan, minkälaista esimerkkiä minä tarjoilen muille nuorille naisille tämän blogin kautta. Tänä aamuna eräs anonyymi totesi minun sairastavan luultavasti jonkin sortin syömishäiriötä, koska olen näin laiha. En osannut edes häkeltyä kommentista, sillä laihduttamisen jälkeen olen saanut paljon kommentteja painostani.

Olen aina sanonut, että blogi on vain pintaraapaisu elämääni. Näin on varmasti jokaisen bloggaajan kohdalla. Ehkä sitten kirjoitusteni perusteella minusta saa yltiöpäisen perfektionistin kuvan, joka syynää sairaalloisen tarkasti ruokalautastaan. Kyllä minä katson, mitä suuhuni laitan, mutta olen päässyt eroon siitä tunteesta, joka minua vainosi vielä pitkään sen jälkeen kun pääsin tavoitepainooni. Enää en käy vaa’alla orjallisesti, vaan kuuntelen kehoani ja olen unohtanut luvut puntarissa. Tiedän ainoastaan sen verran, että painan nyt muutaman kilon enemmän kuin viime kesänä ja se siitä. Olen miettinyt pääni puhki, olenko viimeisen puolen vuoden aikana antanut sellaisia viitteitä postauksissani, että en syö normaalisti? Vai syntyykö mielikuva pelkästään kuvien perusteella?

Usein sanotaan, että syömishäiriöinen tunnistaa toisen. Uskon, että tämä pitää paikkansa monessa kohtaa, mutta ei todellakaan aina. Olen lukenut monien hoikkien bloggaajien kommenttibokseista vihjaavia kommentteja anoreksiasta ja tämä herättää aina jonkinlaista ihmetystä. Tuorein tapaus oli eräässä muotiblogissa, jossa bloggaaja kertoi käyttävänsä Dr Denimin XXS-kokoisia farkkuja ja siitä se vasta mellakka alkoikin. Eikö ihmisillä ole minkäänlaista hienotunteisuutta? Jos joku epäilee jollain vieraalla ihmisellä mielisairautta, niin kannattaako asiasta nostaa metakkaa syyttävillä kommenteilla? Minun mielestäni ei. Siinä tulee äkkiä vain loukattua toista ihmistä.

Mikäli joku tuntee asiakseen pitää minun terveydestäni huolta, toivon, että jatkossa tämmöiset kommentit tulevat yksityisesti minulle sähköpostiin. En todellakaan luokittellut minun painoani kommentoinutta ihmistä läskiksi mulkuksi, joka olisi kateellinen hoikista sääristäni. En todellakaan. Henkilö kuitenkin epäili minun mielenterveyttäni ilmeisesti kirjoitusteni ja kuvien perusteella ja tämä sai minut pohtimaan, entä jos todella innostan jotain ihmistä laihduttamaan liikaa. Mieheni sanoi, että en voi olla vastuussa koko maailmasta. Mietin myös kaikkia niitä kertoja, joina olen kertonut, miten itse onnistuin pääsemään tavoitteeseeni. Olisiko minun sittenkin pitänyt olla hiljaa?

Ymmärrän hyvin sen, miksi hoikkuuteni herättää epäilyksiä. Elopainoni oli kuitenkin taannoin melko paljon korkeampi kuin nykyään. Laihduttaminen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita syömishäiriötä. Tein lukuisia virheitä oman kuntoprojektini aikana ja olen kertonut niistä hyvin avoimesti. Olen kuitenkin sellainen ihminen, että otan opikseni ja vältän tekemästä samoja erheitä uudestaan. Tästä syystä en laske kaloreita, kiellä itseltään mitään tai urheile veri suussa viitenä päivänä viikossa. Olen löytänyt tasapainoisen tavan elää ja tähän elämään kuuluu karkkia, sipsiä, satunnaisesti leipää ja liikuntaa silloin kun mieheni rahtaa minut lenkkipolulle. En rääkkää itseäni enkä vartaloani, koska rakastan itseäni liikaa.

Ne, jotka ovat hoikkia ymmärtävät minua varmasti erittäin hyvin. Joskus on raastavaa yrittää vakuutella ihmisille, että kaikki on oikeasti hyvin ja samalla kohdata katseet, jotka skannaavat vartaloa ja sen jokaista kurvia tai kurvittomuutta. Miksi juuri laihat ihmiset saavat osakseen kauhistelua? Minä sain hyvin harvoin mitään kommenttia levinneestä perseestäni, kun painoin rutkasti enemmän. En nyt tietenkään väitä, etteivät ylipainoiset saisi osaansa nälvinnästä, sillä ainahan joukostamme löytyy niitä, jotka huomauttavat ihmisille milloin keltaisista hampaista ja milloin huonosti hoidetuista kantapäistä.

Tajusin tänään, että on varmaan vaikeaa saada toista ihmistä uskomaan, että voin hyvin jos hän on jo muodostanut mielipiteensä minusta ja minun elämästäni blogin perusteella. Asiaa ei auta vetoaminen normaaliin painoindeksiin tai mihinkään muuhunkaan. Pelkkä epäilys syömishäiriöstä tekee minun sanoistani ja teoistani täysin merkityksettömiä, sillä minähän luultavasti valehtelen täällä suut ja silmät täyteen ja noudatan erittäin tarkkaa ruokavaliota salaa mieheltäni, anopiltani ja hänen mieheltään. Tuohtumukseni tietenkin psykologiselta kannalta tarkoittaa sitä, että kiellän asian, sillä siitähän ei saa suuttua, että joku haukkuu sinua anorektikoksi!

Läheiseni varmasti tietävät, että olen ollut viime aikoina aivan suhteettoman onnellinen kaikista pienistäkin asioista, joten tuntuu hassulta, että joku kuvittelee minun sairastavan jotain sellaista sairautta, joka tekee tepposet pääkopalle ja kuihduttaa ihmistä vähitellen. Kuvittelin, että myös blogini kautta välittyy sellainen kuva, että elämässäni on kaikki hyvin ja että voin oikeasti paremmin kuin koskaan. Ehkä näin ei sitten ole. Voihan myös olla, että minun mustaakin mustempi huumorini ja ironinen tapani käsitellä asioita kuulostaa siltä kuin olisin hyvinkin paha kontrollifriikki. Viimeisen kahden kuukauden aikana olen kuitenkin käynyt noin kaksi kertaa lenkillä, joten, noh, ei se minusta kovin suurta himoliikkujaa tee. Jos puhun takapuolestani negatiiviseen sävyyn, niin sanoissani on aina hiukan huumoria: tykkään ihan oikeasti pyllystäni, vaikka se toki pyöreämpi voisi ollakin.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että ehkä tärkeintä on se, että minä ja perheeni tietävät missä mennään. Se, joka sinnikkäästi luulee minulla olevan jotain ongelmia, tuskin uskoo vakuuttelujani. Onhan kuitenkin anoreksia mielen sairaus, jossa potilas itse vakuuttelee voivansa hyvin. Asun kuitenkin tällä hetkellä kolmen muun ihmisen kanssa, joten haluan uskoa, että joku tässä huushollissa vihjaisee minulle, jos epäilee minulla olevan joku hätänä. En voi todistaa kenellekään mitään muuta ja miksi minun pitäisikään? Ehkä pääasia on kuitenkin se, että tiedostan itse olevani hoikka kuin oljenkorsi enkä koe minkäänlaista halua pudottaa painoani. Uskokaan tai älkää, mutta viihdyn nahoissani oikein hyvin juuri tämmöisenä enkä panisi pahakseni vaikka muutama kilo tulisi vähän lisääkin.

1 2 3 4 5 9