Kamera-asioita

Valo aiheuttanee suurelle osalle bloggaajista – ja varmaan ihan muillekin – päänvaivaa tähän aikaan vuodesta. Minulle ainakin. Bloggaajana ja näin ihmisenä ylipäätänsä. Kuvaamisen kannalta luonnonvalon puute on jokavuotinen ongelma. Etenkin talvella. Ensin pimeistä illoista nauttii, on tunnelmallista ja ihanaa. Marraskuussa, joskus jopa ennen sitä, se iskee. Epätoivo. Milloin tämä loppuu.

Olen jo useamman vuoden ajan kuvannut Canon EOS 500D -järjestelmäkameralla ja 50 mm linssillä. Canon on kulkenut mukana sekä töissä että vapaa-ajalla. Viime syksynä sain työkäyttööni Nikonin D5300:n, ja tykästyin siihen ja 35 mm linssiin kovasti. Harmi vaan, että oma kamerani alkoi tuntua tuon Nikonin kameran rinnalla niin sanotusti nukkavierulta.

041215_3

Kameravarustuksen päivittäminen on ollut mielenpäällä jo pitkän aikaa. Hiljattain jutustelin erään juttukeikan yhteydessä valokuvaajaystäväni kanssa, ja hän ehdotti, josko hankkisin seuraavaksi minijärkkärin. Pudistelin päätäni hänen idealleen pontevasti. Kun pitää olla sellainen iso ja miehekäs, aloitin puolustuspuheeni. Ystäväni nyökkäsi. Hetken päästä hän tokaisi, että ison kameran huono puoli on se, että sitä ei todellakaan tule otettua mukaan sattumalta. Hän mietti myös, että nykypäivänä minijärkkäreiden kuvanlaatu pärjää jopa vähän paremmille järjestelmäkameroille, joten vaihtoehtoa ei kannata poissulkea tutustumatta asiaan tarkemmin.

Jäin aprikoimaan asiaa. Eniten meillä olisi kuitenkin käyttöä jollekin muulle kuin selkäkipuja aiheuttavalle monen kilon kamerajärkäleelle.

Kotona päivittelin kamera-asiaa miehelleni. Pian alkoi ahkera vertaisarviointien lukeminen ja googlettelu. Kysyttiin neuvoja. Verkkokaupassakin käytiin. Mies otti jonkinlaiseksi elämäntehtäväkseen uuden kameran etsimisen. Hän tuntui olevan asiasta jopa enemmän innoissaan kuin minä. Ehkä se oli jokin tekniikkakärpäsen purema, tiedä tuosta sitten.

Lukuisten vaihtoehtojen välillä sahaamisen jälkeen päädyimme hankkimaan Olympuksen PEN E-PL7:n. Tämä taitaa olla jonkin sortin blogikameranakin tunnettu? Joka tapauksessa karsastin kyseistä Olympuksen kameraa ensi alkuun ihan vaan siksi, että siinä ei ole etsintä. Toki etsimen saa kameraan lisävarusteena, mutta ohitsekiitävän hetken etsimettömyys tuntui ylitsepääsemättömältä. Pieni kokokin oli jotenkin, en tiedä. Tuli sellainen fiilis, että tämä on joku tämmöinen leikkikamera.

041215_4

Lopulta Olympus tuli ilman etsintä ja hyvä niin. Olen kuvannut tällä nyt jonkun aikaa, ja kyllä se on myönnettävä. Olen kameraan erittäin tyytyväinen. Kamera on kevyt eikä kuvanlaadussa ole moitteen sanaa. Kiinteällä 25 mm linssillä kuvaaminen käy päinsä hämärämmissäkin olosuhteissa, mistä olen todella mielissäni. Olympus tuntuu kuvanlaadun perusteella ohittavan vanhan Canonini, mikä ei toisaalta ole ihme, sillä onhan veteraanilla ikää  jo peräti kuusi vuotta.

Tärkeintä uudessa kamerassa on kuitenkin se, että se kulkee mukana aiempaa helpommin. Tämä kun on ollut yksi ongelma esimerkiksi reissun päällä.

Muistamatonta

Olen ollut aina vähän hajamielinen. Toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. Mies toruu minua joskus kuuntelemisen puutteesta. On se varmaan sitäkin. Että en oikein kunnolla keskity ja sitten unohdan myöhemmin, että tällaisesta asiasta on mitään koskaan puhuttukaan.

Vaikka toisinaan tulee vitsailtua omasta muistamattomuudesta, ei siinä oikeasti ole mitään hauskaa. Aina välillä mietin, että kauheinta olisi, jos sitten vanhemmiten en enää muistaisi. Että eläisin sellaista elämää, jossa kaikki näyttäisi kerta toisensa jälkeen tuntemattomalta. Pöydän kulmat, puoliso, suihkuverho ja kylään tullut ystävätär. Ei sellaista elämää kukaan varmaan haluaisi.

Lähipiirini ihmiset ovat aina olleet erittäin teräviä. Ovat edelleen. Välillä ihan tosissani ihmettelen, miten esimerkiksi äitini voi pitää mielessään kaikkea pientä. Hänen päässään pysyy sellaisia asioita, joita kukaan muu meidän perheessä ei muista tai ole varma, että miten tämä asia oikein menikään. Usein meillä sanotaan, että parempi varmistaa asia äidiltä. Koska äiti muistaa kaiken.

Kaikissa nykyajan vempeleissä on se hyvä puoli, että niiden avulla asioita on helppo palauttaa mieleen. Puhelin kertoo syntymäpäivät, tärkeät tapaamiset ja kauppalistan sisällön. Ei tietenkään puhettakaan siitä, että mitään näitä voisi muistaa ilman apuvälineitä.

Luettuani kesällä Hanna Jensenin kirjan 940 päivää isäni muistina aloin tarkoituksella vältellä asioiden ylöskirjaamista. Tai oikeastaan yritin painaa asioita enemmän mieleeni kuin paperille. Tämä siksi, että halusin yrittää muistaa asioita ilman, että joudun tarkistamaan kaiken kalenterin sivuilta. Ihmeen hyvin olen siinä onnistunutkin. Ja tämä kaikki vaiva vain siksi, että muistaisin paremmin. Ja että muistaisin sitten joskus myöhemmin, kun olen vanha ja kurttuinen.

Joskus lapsuudessa osasin näppäillä lankapuhelimeen kymmeniä numeroita ulkomuistista. Muistin syövereistä tupsahtaa esiin edelleen edesmenneen mummini puhelinnumero, miten kummassa se sinne onkaan niin pysyvästi jäänyt. Hävettää myöntää, että nykyään en muista edes oman aviomieheni puhelinnumeroa. Aina välillä otan tavoitteeksi opetella sen, pistää korvien taa. Sitten joidenkin aikojen päästä se sieltä karkaa jonnekin kaukaisuuteen ja homma alkaa taas kerran alusta.

Juuri nyt ärsyttää

Muistatteko, kun aiemmin keväällä kirjoitin siitä yhdestä vinkuraan menneestä päivästä, jonka sain pelkällä tahdonvoimalla käännettyä lopulta paremmaksi? Olen nykyään kohtuullisen etevä muuttamaan ajatustapojani myrkynvihreinäkin päivinä positiivisemmiksi. Välillä tulee kuitenkin hetkiä, jolloin sapettaa, vaikka kuinka yrittäisin ajatella vaahtokarkkeja, ihmeellisiä halo-ilmiöitä tai koiran suloisia viiksikarvoja.

Viime aikoina minua on ärsyttänyt muun muassa kassajonossa ohittelevat ihmiset ja tämä kylmä sää, joka tekee kaikenlaisesta kivasta kesäpukeutumisesta mahdotonta. Sunnuntaina olin tekemässä juttua eräästä kotiseuturisteilystä, joka kuljetti puolensadan ihmisen joukon katsomaan kalliomaalauksia. Luonnollisesti koko viiden tunnin reissun ajan satoi vettä ja laiva keinui niin paljon, että tulin merisairaaksi. Otti päähän, vaikka salongissa tuoksuvat dallaspullat harmistustani vähän lievensivätkin. Sokerisen parfyymin täyttämässä salongissa tuntui suorastaan hullunkuriselta, että ulkona käyskentelemiseen tarvitsi varusteeksi kevyttoppatakin, jonka viekkaana naisihmisenä olin muistanut ottaa matkaan mukaan. Alan vähitellen oppia.

Suuren suurta harmistusta on aiheuttanyt myös lähikaupan kassajonohierarkia, josta innostuin kirjoittamaan viime viikon lehteen pääkirjoituksen. Olen viimeisen kuukauden aikana nähnyt kaupassa asioidessani niin törkeitä ohituksia kassajonossa, että minun on tehnyt mieli muutaman kerran huitaista epäkohteliaita moukkia jollain kättä pidemmällä. Arvatkaa ilahduinko, kun kollegani kertoi muutama päivä lehden ilmestymisen jälkeen, kuinka hänen kauppareissullaan eräs kiilaamaan innostunut kyläjuoppo oli laitettu järjestykseen marketin kassatytön toimesta. En nyt tietenkään voi vannoa, että minun kirjoitukseni takia joku olisi innostunut avaamaan suunsa, mutta tietenkin toivon, että sanani olisivat antaneet vähän ajattelemisen aihetta.

Ehkä ehdin vielä tämän kesän aikana pitämään kyllästymiseen asti leopardipöksyjä ja höyhenenkevyitä kesätoppeja. Pukeudun niihin sitten viimeistään elokuun viimeisellä viikolla, mikäli matkasuunnitelmamme välimerellisiin maisemiin vain onnistuvat. Jospa siihen mennessä edes jokunen marketissa ohittelevista asiakkaista kokisi jonkinlaisen valaistumisen ja alkaisi käyttäytyä asiallisesti. Näitä asioita odotellessa.

1 2 3 22