Elämää maalla ja kaupungissa

Huh. En meinaa millään ymmärtää, että pian ollaan jo heinäkuun puolella. Mihin nämä päivät oikein kuluvat? Juhannuskin tuntui viuhahtavan ohitse lähes yhtä nopeasti kuin alkukesän ensimmäiset hellepäivät.

Tänä vuonna vietimme miehen kanssa juhannusta Itä-Suomessa, jossa olimme juhlistamassa appiukon viisikymppisiä. En tunne oloani kovinkaan kotoisaksi isommissa sukujuhlissa, joten myönnän olleeni melko skeptinen suvun voimin vietetyn juhannuksen mielekkyydestä. Loppujen lopuksi meillä oli ihan mukavaa, vaikka itse painuinkin pehkuihin jo yhdeksän aikaan illalla työviikon väsyttämänä.

Nyt kun olen täällä maalla asunut jo jonkin aikaa, olen alkanut yhä enemmän miettiä sitä, voisiko näihin maisemiin joskus tulevaisuudessa muuttaa pysyvästi. Elämä olisi melko erilaista, jos yöaikaan ei ulkoa koskaan kuuluisi humalaisten viehättäviä Tappara-huutoja eikä kulman takana odottaisi Makuunin herkulliset irtokarkkilaarit. Olen kuitenkin asunut suurimman osan elämästäni sellaisessa paikassa, jossa asioille lähteminen on vaatinut aina jonkinlaista suunnittelua. On pitänyt selata paikallisliikenteen aikatauluja tai lähteä matkaan auton kanssa. Se on tuntunut välillä melko rasittavalta. Kaupungissa rakastan nimenomaan sitä, että kaikki on lähellä. Jos huomaan kesken leivonnan, että kaapista uupuu leivinjauhetta, voin kipaista lähimpään markettiin ja palata leipomusteni äärelle kymmenen minuutin päästä oivalluksestani. Täällä metsän keskellä asiat ovat aivan toisin. Jos jokin ainesosa puuttuu, niin sitä tuskin tulee lähdettyä hakemaan kirkonkylältä.

Tietenkin kaikilla asioilla on hyvät ja huonot puolensa. Rakastan maaseudun rauhaa, mutta välillä on hetkiä, jolloin koen ympärilläni väreilevän hiljaisuuden jollain tavalla ahdistavaksi. Paikallisten elämää jo tovin seuranneena olen kuitenkin alkanut ymmärtää, miksi ihmiset haluavat asua täällä jossain kaukana. Juhannusreissulla tuijotin suomalaista maaseutumaisemaa kuuden tunnin ajan mennen tullen, huokailin välillä ihastuneena ja ryhdyin melkein runolliseksi kaiken kauneuden keskellä. Onhan tässä tietyllä tapaa jotain hohtoa, vaikka lähimmän maatilan hajut leijailisivat välillä omalla tontilla hieman liiankin tuttavallisesti.

Mutta en tiedä. Haluaisinko kuitenkaan ryhtyä maalaistyttöksi ja heittää hyvästit kaupungille? Luopua niistä Tappara-huudoista, lähellä loikoilevista irtokarkeista ja linja-autojen tuttavallisista sihahduksista Hämeenkadulla.

Ei määrä, vaan se laatu

Aina välillä toivon, että jaksaisin ja ehtisin kirjoittaa blogia joka päivä. Että olisi aina jotain sanottavaa. Että jokaisella postauksella olisi jokin tarkoitus tai määränpää, jonka takia se on luotu tähän maailmaan. Kenties suurimman osan ajasta näin onkin. Jo kauan sitten olen ottanut blogissani sen linjan, että kirjoitan vain silloin, kun se tuntuu hyvältä. Ihan jo siksikin, että työelämässä olen joutunut liian usein kynäilemään sisältöä, joka omiin silmiin näyttää ja maistuu väkisin väännetyltä.

Ajattelen ehkä liian usein, ettei aamukahvipöydässä lehteään rapisteleva lukija välttämättä huomaa, että minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa istua kauniina lauantaipäivänä jossain taidenäyttelyssä ja naputella siitä kasaan 1000 merkin mittainen uutinen. Mutta kyllä yleisö tämän jostain rivien välistä ehkä äkkää. Välillä sen huomaa itsekin lehteä tai blogia lukiessaan. Ettei kirjoittajan olemus ole jutussa mukana. Että se on kirjoitettu vain siksi, että saadaan jotain sisältöä uunista ulos.

Suosituimmat blogit päivittyvät tiuhaan tahtiin. Monet niistä kerran vuorokaudessa tai vähintään joka toinen päivä. Nimikaimani kirjoitti blogissaan kuukausi takaperin laadun ja määrän tasapainosta ja toi esiin hyviä pointteja siitä, miten ison siivun blogin pitäminen kaikesta muusta arjen toiminnasta lohkaisee. Tekstin suoltaminen, kuvaaminen ja valokuvien editoiminen saattaa joinain päivinä (yleensä sellaisina, kun moottori pöhisee muutenkin hieman kehnommalla tahdilla eteenpäin) viedä useita tunteja ajastani. Myönnän siis haukkoneeni kuivalle maalle joutuneen kalan lailla henkeäni, kun Indiedaysin toimitus julkaisi lyhyen haastattelun ruotsalaisen Kissies-blogin bloggaajasta Alexandra Nilssonista, joka kertoi postaavansa joskus jopa kymmenen kertaa päivässä. Huh.

Edellä mainitusta esimerkistä voi kuitenkin havaita hyvin oivallisesti sen, miten eri tavoin me ihmiset teemme blogeja. Minulle esimerkiksi laatu menee aina määrän edelle. Tässä asiassa olen ehdoton. Välillä liiankin. Hion jokaista sanaa, lausetta ja kokonaisuutta antaumuksella. En halua, että tekstissä on keskeneräisiksi jääneitä ajatusten pätkiä sinne tänne ripoteltuna tai kehnosti ilmaistuja mielipiteitä, joiden tarkoitusta kukaan ei ymmärrä. Jos jokin kirjoitus tuntuu kömpelöltä tai kuvat kokonaisuuteen sopimattomilta, jätän postauksen julkaisematta. Työstän sitä niin kauan, että olen siihen edes jossain määrin tyytyväinen. Harvemmin mikään on kuitenkaan mielestäni täydellistä. Aina on vähän parantamisen varaa jossain asiassa. Mieluummin siis päivitän harvemmin, jos minulla ei ole mitään mielekästä sanottavaa. Vaikka useinhan minulla tietenkin on, oli kyse sitten ikkunoiden pesemisestä tai tuoksuvista koirankakkapusseissa.

Viime aikoina olen kokenut blogin kirjoittamisen aiempaa mutkattomammaksi. Tämä johtunee varmaan suurelta osin siitä, että päälle kuukausi sitten päätin jo hieman pitkäveteiseksi käyneen pohdintani päätteeksi alkaa kirjoittaa blogiin kaiken syvällisen pohdinnan lisäksi myös niistä arjen pienistä hetkistä. Nykyään täältä löytyy enemmän kahvinjuontia, poikaystäväfarkkuja, imurointia, kevään fiilistelyä ja mietintöjä maanantaipäivän varrelta. Näistä kepeämmistä aihepiireistä huolimatta en kuitenkaan edelleenkään sepitä tänne aivan mitä sattuu, vaan yritän tuoda jokaiseen tekstinpätkään aina jonkin pointin. Tarkoituksen, kuten alussa totesin. Antaa ajattelemisen aihetta.

Oletteko te enemmän laadun vai määrän perään? Kuinka usein toivoisitte seuraamienne blogien päivittyvän tai kuinka usein tuotatte itse uutta sisältöä blogiinne?

Kumpaa sinä haukkaisit?

Olen pääsiäisenä harrastanut hienovaraista munapropagandaa. Kaupan ruuhkarynnistyksessä pidin muun muassa omaa monologiani Mignon-munista ja haaveilin ilkikurinen hymy huulillani siitä, kuinka joku epävarma kuluttaja tarttuisi minun mainospuheeni ansiosta tuohon Fazerin ylivertaiseen pääsiäisherkkuun lapsuudesta tutun Kinderin sijaan. Marketin kassajonossa höristelin uteliaita korviani, kun eräs pariskunta taivasteli jättiläis-Kinderin hintaa, ja lopulta he totesivat yhteen ääneen, ettei kyseisen munan suklaakaan ole sen kahdeksan euron arvoista. Minä suorastaan ilahduin tästä sananvaihdosta. Kerrankin joku on kanssani samaa mieltä. Tätä on nimittäin viime aikoina tapahtunut vähän harvakseltaan.

Olen nähnyt näiden pyhäpäivien aikana sosiaalisessa mediassa Kinder-hypetystä jo niin laajoissa mittakaavoissa, että tuulimyllyjä vastaan taisteleminen on alkanut tuntua vähintäänkin tarpeelliselta. Sellaiselta sydämenasialta. Vääryydeltä, joka pitää korjata. Nyt tässä blogimaailmassa on ainakin yksi ihminen, joka tunnustaa avoimesti haukkaavansa mieluummin aidon munankuoren sisälle kätkettyä manteli-pähkinänougatmassaa kuin maito- ja valkosuklaan yhdistelmää. Siksi, että ensimmäiseksi mainittu maistuu yksinkertaisesti paremmalta ja sen sisältä löytyy ehtaa tavaraa ilman ylimääräistä rompetta.

Tämän pääsiäisen suurin kysymys on kuitenkin edelleen ratkaisematta. Joten: Mignon vai Kinder?