Ollapa introvertti ekstroverttien maailmassa

En ole koskaan tavannut livenä ketään sellaista ihmistä, johon olen tutustunut internetin välityksellä. Eilen kuitenkin kohtasin erään bloggaajakollegani ihan oikeasti. Ilmielävänä. Suljin kotioven perässäni ja lähdin kohti yliopistoa toiveikkaana ja tyylilleni uskollisena, eli ripauksen varautuneena ja aidosti jännittyneenä. Aulasta löysin viisitoista minuuttia myöhemmin blogin kautta tutuksi tulleet kasvot. Ensin halaus, sitten virallinen käsipäivää. Tunnin päästä tästä ensitapaamisesta puhuimmekin jo joutuisaan tahtiin anopeistamme ja pohdimme, miksi Tampereella ei koskaan tapahdu mitään jännittävää. Tapaamisen lopuksi ehdotin seuraavaa kohtaamista kaljatuopillisen äärellä, vaikka kumpikaan meistä ei oikeastaan juo kaljaa.

Uusien ihmisten tapaaminen on aina hieman jännittävää. Etenkin minunkaltaiselleni, silloin tällöin lievästi introvertille tyypille, joka yleensä lämpenee vasta pienen ajan päästä uusille tuttavuuksille, jos silloinkaan. Joka isommissa kekkereissä mieluummin katselee ja tuumailee ensin sivusta paikalla tapahtuvaa toimintaa ennen kuin osallistuu siihen itse. Niin. Sellainen minä kai olen. Välillä elämä on kuitenkin hirvittävän raskasta. Elää nyt sellaisessa maailmassa, jossa ulospäin suuntautuneita ihmisiä ihaillaan ja arvostetaan. Yrittää kilpailla sellaisten kanssa, jotka tuovat itseään esiin jatkuvasti, vaikka mitään erityistä esiintuotavaa ei välttämättä olisikaan. Yrittää olla vuosia sellainen itsekin. Ja tajuta lopulta, ettei omaa olemassaoloaan tai tapaa olla läsnä tarvitse selitellä kenellekään.

Kyllähän minä tietenkin pidän muista ihmisistä. Mutta ehkä vain pieninä annoksina kerrallaan. Tietyissä tilanteissa osaan oikeastaan olla hyvinkin ulospäinsuuntautunut. Jos oikein pinnistän, niin kykenen suorastaan oppikirjamaiseen small talkiin, mutta en voi sanoa nauttivani tämänkaltaisesta sanailusta yhtä paljon kuin puhtaiden lakanoiden tuoksuttelusta tai pähkinäsuklaan mausta kieleni päällä. Miksi puhua jatkuvasti joutavia, jos voi olla mieluummin hiljaa? Miksi maailmassa täytyy olla jatkuvasti puheensorinaa, keskeneräisiksi jääneitä ajatuksia tai huonosti perusteltuja mielipiteitä? Yhtä hyvä on keskittyä olemaan hiljaa omissa ajatuksissaan. Hautautua lippiksensä alle vain huomatakseen, että muita ihmisiä ei aina tarvitse ympärilleen. Että välillä yksinkin on oikein hyvä.

Vaikka uuden persoonan kohtaaminen tuntuu aina enemmän tai vähemmän kutkuttavalta, on se useimmiten hyvin palkitsevaa. Eilen tulin esimerkiksi vakuuttuneeksi siitä, että tapaamani henkilö on vähintäänkin yhtä viehättävä oikeassa elämässä kuin minkälaiseksi olin hänet kirjoittamiensa tekstien perusteella kuvitellut. Ja samalla tajusin, että blogin kautta toisesta ihmisestä voi tehdä vaikka kuinka kauaskantoisia päätelmiä, joista kaikki eivät lopulta välttämättä pidäkään paikkaansa tai sitten ne täsmäävät suorastaan täydellisesti siihen palapeliin, jonka ihminen on annetuista osasista kyhännyt kasaan. Jännittävää. Että tämä kaikki täällä on ihan oikeasti vain pienen pieni palanen todellisuutta.

Nyt loppuu itsensä sättiminen

Joskus on todella tyhmää olla nainen. Saatan jonain vähän huonompana päivänä murahtaa inhoten itselleni peilin edessä. Sättiä englannin läksyjä tehdessäni itseäni paukopääksi tai moittia miestäni siitä, että hän kuvaa minua sellaisesta kulmasta, joka saa minut näyttämään pullukalta. Tokihan minä tiedän, että en ole lihava, ruma tai tyhmä. Mutta siitä huolimatta saatan ajatella tai sanoa jotain tällaista ääneen. Yleensä lähinnä omassa seurassani, etenkin niinä aamuina, kun tummat silmänaluset tuntuvat jatkuvan nenänpieliin asti ja otsaan on ilmestynyt yön aikana muhkea finninalku.

Kenties meille naisille itsensä mollaaminen on jollain tavalla hyvin luonteva ilmaisumuoto. Sillä haetaan huomiota, kalastellaan kehuja tai sitten sitä tehdään ihan muuten vaan, koska melkein kaikkihan muutenkin puhuvat hieman moittivaan sävyyn omasta olomuodostaan. Omassa elämässäni etenkin tästä ulkonäköön kohdistuvasta sättimisestä on tullut ikävänpuoleinen tapa. Sanat tipahtelevat suustani ikään kuin automaattisesti, vaikka en todellisuudessa edes tarkoittaisi niillä mitään sen kummempaa. Kenties tapa juontaa juurensa jostain varhaisten teinivuosien huonosta itsetunnosta, tiedä tuosta sitten, mutta sitkeästä tottumuksesta on yllättävän vaikeaa päästä eroon. Ei sillä, että olisin nousujohteisella tarmolla koskaan yrittänytkään. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että tälle asialle on tultava muutos. Minua sapettaa muutenkin suunnattomasti kaikki naiset, jotka haukkuvat itseään jatkuvasti ja kaikkien seurassa. Hirvittävän noloa ja typerää. En halua olla enää sellainen.

Vaikka omien sanailujeni kuunteluetäisyydelle ei normaalisti osu kuin perheen miespuolinen vahvistuksemme, on hän joutunut viimeisten seitsemän vuoden aikana kuuntelemaan rouvan satunnaista taivastelua aivan liian paljon. Mikäli en tee loppua harrastukselleni, saatan jonain päivänä uskoa, kun tiskivedet roiskahtavat vahingossa päälleni ja poltan pannukakun uunissa, että minä todella olen imbesilli, näytän suohirviöltä ja mitä kaikkea sitä nyt onkaan vuosien varrella tullut sanottua. Ei ole enää mitään syytä puhua itselleen tähän sävyyn. Olen nyt vastaanottanut elämänmittaisen haasteen. Olkoon tämä eräänlainen ihmiskoe, jonka virallisina valvojina saavat toimia minun lisäkseni myös muut ihmiset. Tutut ja tuntemattomat. Jos koskaan kuulette minun jupisevan esimerkiksi viereisessä pukukopissa jonkinlaista hölynpölyä selluliitista tai valittavan jonkin juottolan vessassa räjähtänyttä olemustani, niin saatte vapaasti tulla ravistamaan minua olkapäistä ja sanoa “Niina sinä lupasit”.

Tästä päivästä lähtien en enää soimaa itseäni. Paitsi tietenkin sellaisissa tapauksissa, joissa teen oikeasti jotain poikkeuksellisen idioottimaista. Sellaista, jolloin tarvitsen henkisen selkäsaunan ihan omasta takaa.

Haluaisiko joku muu ottaa haasteen vastaan?

Blogeissa elämä on aina niin ihanaa

Keittiössä tuoksuvat tuoreet korvapuustit ja ikkunalautaa koristavat valkoiset tulppaanit. Onko elämä todellisuudessa sellaista, miltä se blogissa näyttää? Illuusion käsite liittyy minusta aina hyvin oleellisella tavalla mihin tahansa elämäntapablogiin. Se on jotain sellaista, jonka kuka tahansa voi sekoittaa todellisuuteen. Ei elämä ole kuitenkaan sellaista, mitä blogissa näkyvät kirjoitukset ja kuvat antavat ymmärtää. Tuoksuvien tulppaanikimppujen takana saattaa odottaa alati kasvava pyykkivuori tai pohjaan palanut paella, jotka jätetään tarkoituksella blogin ulkopuolelle. Lukijat näkevät postauksessa täydellisen hammashymyn ja harteille valuvan kiharapilven, mutta bloggaaja itse muistaa kuvanottohetkestä vain ikävän riidan puolisonsa kanssa. Sitä ei kuitenkaan kerrota lukijoille.

Hyvä blogi on minulle kuin virtuaalinen naistenlehti. Siitä saa inspiraatiota pukeutumiseen, hyviä ruoanlaittovinkkejä ja tietoja tuotteista, joilla pystyy hyvässä lykyssä kesyttämään kasvojen näppylävallankumouksen. Tämän kaiken lisäksi siellä on jotain aitoja tarinoita. Ihminen, jonka kokemuksiin pystyy samaistumaan. Meitä lukijoita on kuitenkin erilaisia. On niitä, jotka eivät stressaavan työpäivän jälkeen jaksa lukea jonkun vieraan ihmisen vuodatusta siitä, miten kirjoittaja jännittää joskus kuntosalille lähtemistä. Ja sitten on niitä, jotka samaistuvat juuri tällaisiin kirjoituksiin ja huokaisevat sen luettuaan, etteivät he onnekseen olekaan ainoita poloisia, jotka ovat pohtineet samoja asioita. Välillä blogien kiiltokuvamainen maailma tuntuu kuitenkin luotaantyöntävältä. Ruuduissa vilahteleva kuvat ja kirjoitukset näyttävät ja tuntuvat samalta, jo aiemmin nähdyltä. Illuusio alkaa tuntua yhä enemmän todelta ja oma elämä siihen verrattuna tylsältä ja merkityksettömältä. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin aina muistaa totuuden blogien takana. Vaikka elämä näyttää suloiselta ja rosmariinintuoksuiselta, on se myös paljon muuta.

Sunnuntaiaamuna pohdin, josko alkaisin tuoda tähän blogiin hieman uudenlaista sisältöä. Enemmän aamupalaleipäsiä, kahvinjuontia ja sellaisia vähemmän tärkeitä mietintöjä päivän varrelta. Sellaista pientä ja somaa kaiken vakavamman pohdiskelun ja analysoinnin sekaan. Viikonloppuna minulla tuli nimittäin vastustamaton halu kirjoittaa blogiin tuosta sunnuntaiaamusta. Että heräsin kymmeneltä siihen, kuinka auringonvalo paistoi makuuhuoneen kaihtimien välistä ja kuinka kuulin talitinttilauman sirkuttavan ikkunamme takana kasvavassa puussa. Tai siitä, että katselin puuroa suuhun kauhoessani Yleltä Au pairit Lontoossa sarjan uusintoja ja jäin ohjelmaan pahasti koukkuun. Ja kenties myös siitä, että kaivoin pitkästä aikaa kaapista viime kesänä ostamani poikaystäväfarmarit ja yritin keksiä niihin sopivaa yläosaa Jonnan postauksen innoittamana (tästä lisää kuvia  myöhemmin). Ehkä näistäkin asioista voisi todella kirjoittaa hieman enemmän. Niille ihanille asioille voisi olla aikansa ja paikkansa tässä blogissa, elämän nurjien puolien ja kaapissa lymyilevien mörköjen vastapainoksi. Vai mitä mieltä olette?

1 2 3 4 5 22