All animals are equal, but some animals are more equal than others

En ole viime aikoina oikein ollut perillä blogimaailman tapahtumista, joten suonette anteeksi, että kirjoitukseni aiheesta tulee hieman myöhässä. Olen lueskellut muutamissa blogeissa kirjoitettuja vastineita Motherfuckin’ fashion -blogin turkistarhaustekstiin ja olen suorastaan pöyristynyt. Osittain siitä, että sadat ihmiset ovat ilmaisseet puoltavan kantansa turkistarhaukseen, mutta myös siitä minkälaisilla argumenteilla keskustelua ylipäätänsä käydään. Olen tullut entistä varmemmaksi siitä, että Suomessa mielipiteenvapaus on oikeastaan vain näennäistä. “Väärien” mielipiteiden puoltajat saavat yleensä valitettavan paljon sontaa niskaansa. Joskus, ihan vain joskus, kannattaisi ehkä kuitenkin miettiä kahteen kertaan ennen kuin kirjoittaa tai sanoo asioita julkisesti.

Turkistarhaus on puhututtanut minua aiheena lähiaikoina henkilökohtaisesti, sillä menin ostamaan jokin aika sitten itselleni pörröiset korvalaput pakkasia varten. Korvaläppäni eivät kuitenkaan ole oikeaa turkista. Pohdin erään ravintolaillan päätteeksi junassa, antavatko karvalliset korvanlämmittimeni minusta sen kuvan, että minä kannattaisin turkistarhausta? Ystäväni oli sitä mieltä, että liioittelen. Luettuani lukuisien kommenttiboksien keskusteluja, tulin kuitenkin siihen tulokseen, että en ole oikeastaan yhtään parempi ihminen kuin se, joka pukeutuu minkkiturkikseen. Periaatteessa siis tuen turkiksen muodikkuutta, kun suojaan korviani kylmältä ilmalta karvaisten korvaläppieni avulla. Samaan hengenvetoon voisin myös muistuttaa, että pukeudun keväisin ja syksyisin aitonahkaiseen nahkatakkiin ja myös useimmat kengistäni ja laukuistani ovat nahkaa. Joidenkin ihmisten silmissä en ole siis yhtään parempi ihminen kuin se, joka heittää kylmänä talviaamuna turkiksen päällensä.

Tämän kaltaiset keskustelut ovat minusta jännittäviä. Aloittaessani kirjoittamaan tätä postausta, ajattelin naputtelevani perinteisen vastineen suositussa muotiblogissa virinneeseen keskusteluun. Lopulta tulin siihen tulokseen, että en halua hyökätä kyseisen henkilön eettisiä valintoja vastaan. Jos hän pystyy perustelemaan itselleen turkiksen käytön, niin hyvä niin. Voin aina moralisoida hänen valintojaan ja kertoa turkistarhauksen olevan kuoleva elinkeino Suomessa, jota harjoittaa alle prosentti väestöstä pääasiallisena elinkeinonaan. Voin kertoa, että turkistarhausta vastustava kansalaisaloite menee eduskunnan käsiteltäväksi tänä vuonna. Tämän aloitteen läpimenoa moni eläinrakas ihminen odottaa kuin kuuta nousevaa. Tai sitten voin miettiä hiljaa mielessäni, onko minun paasaukseni oikea tapa keskustella asiasta? Voisinko minä yrittää ymmärtää myös vastakkaisen keskustelijan kannan ilman, että haukun hänet moraalittomaksi murhaajaksi? Luultavasti kyseinen henkilö tietää ilman minun saarnaani, mitkä ovat turkistarhauksen plussat ja miinukset. Aihe on ainakin siinä mielessä universaali, että siitä meuhkataan tasaisin väliajoin niin mediassa kuin koulussakin. Sitä paitsi, mistä minä voin tietää, ajaako tämä turkkiin pukeutunut ihminen jotain muita eläinten, lasten, vanhusten tai muun tärkeän tahon oikeuksia, vaikka hän ei siitä blogissaan puhukaan?

Mitä eettiset valintamme sitten kertovat meistä? Minä en haluaisi pukeutua turkikseen, mutta en ripitä äitiäni siitä, että hänellä lojuu kaapissa mummini vanha turkis. Syön lihaa, mutta mieheni valistamana olen luopunut tonnikalan syömisestä. Yritän pitää viikossa vähintään yhden kasvisruokapäivän, mutta tämä tuskin tekee minusta kovinkaan hyvää ihmistä niiden silmissä, jotka eivät hyväksy ihmisen epätäydellisyyttä. Jos lihansyöjä vastustaa turkistarhausta, häntä syytetään tekopyhäksi. Jos tyttö käyttää nahkatakkia, hän ei voi samaan aikaa vastustaa turkistarhausta.

Se, että turkistarhaus puhututtaa on kuitenkin hyvä asia. Olen ehkä hieman pettynyt siihen, että niin moni on lähtenyt haukkumaan alkuperäisen tekstin kirjoittajaa hyvinkin reippain sanankääntein. Onko tämä loppujen lopuksi edes tarpeellista? Tai ylipäätänsä, miksi tämä aihe nousee tämän kaltaisiin sfääreihin ja aiheuttaa satojen kommenttien vyöryn kommenttiboksiin? Turkistarhaukseen on aiheena ehkä helppo tarttua ja siitä on helppo provosoitua. Aihe on tärkeä. Mietin kuitenkin, myllytetäänkö esimerkiksi tehotuotettua ruokaa napostelevaa samanlaisella antaumuksella kuin turkistarhauksen puolestapuhujaa? Tuskinpa vain. Joskus, tai melko usein, jos rehellisiä ollaan, mietin, miksi jotkut asiat nousevat julkiseen keskusteluun tämän kaltaisella voimalla ja jotkut eivät. Ehkä tärkeintä on kuitenkin se, että jokainen meistä tekee omia pieniä tekoja, joiden avulla maailma näyttää huomenna paremmalta paikalta. Kaikille turkistarhaus ei kuitenkaan ole prioriteetti numero yksi. Tämän ymmärtäminen näyttää olevan monelle melko hankalaa.

Minkälaisia mielipiteitä teillä on kyseiseen asiaan liittyen?

Myydään: sielu ja periaatteet

Piilomainonta nousee aina aika ajoin keskustelunaiheeksi blogimaailmassa enkä malta olla työntämättä omaa lusikkaani soppaan. Tämän postauksen tarkoituksena ei ole haukkua ketään, vaan ainoastaan herättää niin pienien kuin isompienkin blogien kirjoittajia miettimään omia periaatteitaan ja ehkä myös uskottavuuttaan bloggaajina. Olen pyöritellyt postausta mielessäni jo ainakin kuukauden, mutta vasta eilen sain kirjattua ajatukseni paperille jokseenkin ymmärrettävässä muodossa.

Mietteitäni kiritti facebookissa useammankin opiskelukaverin linkittämä artikkeli korruptoituneista lehtien toimittajista. Naistenlehdessä itse työskennelleenä tuntuivat jutussa esitetyt kriittiset huomiot hyvin tutuilta. Vilkaisu kauneustoimittajan huoneeseen sai minut todella ymmärtämään, minkälainen sidos lehtien ja mainostajien välille on rakentunut. Kun Karkkipäivä-blogissa kysyttiin muutama päivä sitten, miksi blogeja koskee tuotesijoittelun ja mainonnan saralla eri säännöt kuin aikakauslehtiä, pysähdyin pitkäksi aikaa miettimään asiaa. Tätä samaa pointtia moni lukija on alkanut pohtia vasta nyt, kun asiasta on alettu keskustella julkisuudessa.

Olen viime aikoina alkanut jollain tavalla ymmärtää niitä lukijoita, joita mainonta blogeissa ottaa päähän. Tämä samaistuminen johtuu siitä, että olen harmikseni huomannut muutamissa suhteellisen suosituissa blogeissa piilomainontaa, josta lukijat ovat luultavasti täysin tietämättömiä. Elin jossain vaiheessa siinä uskossa, että avoimesta mainostamisesta olisi vihdoinkin päästy  yhteisymmärrykseen, mutta olin väärässä. Mikäli joku ei vielä tässä vaiheessa ymmärrä mitä piilomainonta tarkoittaa, kehotan kirjoittamaan sanan ”piilomainonta” googlen hakukenttään ja paneutumaan hakutuloksiin antaumuksella. Jos blogitekstissä on vieraille sivustoille linkkejä ja kirjoittaja hyötyy niistä taloudellisesti, pitäisi asiasta kertoa avoimesti lukijoille. Jos bloggaaja saa säkillisen vaatteita joltain yritykseltä ja kirjoittaa asiasta postauksen, pitäisi jossain kohtaa kertoa lukijoille kyseisten vaatteiden olevan sponsorin lahjoittamia eikä omalla rahalla ostettuja. Melko yksinkertaista. Yleisesti ottaen bloggaajat raportoivat mielestäni saamistaan tuotteistaan uskollisesti, mutta maksettujen linkkien laita on toinen. Niitä ujutetaan tekstiin ja yleensä vasta kommenttiboksissa paljastuu, että postauksen taustalla on vaikuttanut pussillinen kolikoita. Varsin usein kirjoittaja antaa kuitenkin ymmärtää, että on itse sattumalta ajautunut pohtimaan jotain aihetta ja linkittää tekstissään vieraille sivustoille ja tavallaan unohtaa kertoa lukijoille saaneensa postauksesta rahaa. Joskus vaikeneminen johtuu siitä, että bloggaajaa on yksinkertaisesti kielletty kertomasta postauksen olevan vastikkeellista tuloa.

Minulla on periaatteita. En missään tapauksessa suostu bloggaajana enkä toimittajana yhteistyöhön, jossa minun pitää huijata lukijoita. Toimituksellisen aineiston ja mainonnan raja on pidettävä ehdottoman selvänä. Maininta yhteistyöstä tekstin sisällössä, tunnisteessa ja tekstin lopussa tai alussa viestittävät lukijalle, että kyseessä on mainospostaus tai yhteistyö, jonka taustalla vaikuttavat taloudelliset intressit. Postauksesta pitäisi myös käydä ilmi, minkä tahon kanssa yhteistyö on tuotettu. Lukijoiden kyrsiintyminen mainontaan johtuu varmasti osittain siitä, että bloggaajat eivät halua tai osaa pelata korttejaan avoimesti. Ymmärrän tavallaan sen, että houkutus lähteä mukaan yhteistyöhön, josta tarjotaan muutama satanen voi muodostua ylitsepääsemättömäksi etenkin huonotuloiselle. En kuitenkaan hyväksy tämänkaltaista leväperäisyyttä. Mikäli joku taho pyytää bloggaajaa toimimaan Suomen lain vastaisesti, tähän ei missään tapauksessa pitäisi lähteä mukaan. Uskoni mainonnan läpinäkyvyyteen on oikeastaan kuihtunut sitä mukaan, kun olen törmännyt niin isoissa kuin pienemmissäkin lifestyle-blogeissa postauksiin, joissa ei kerrota lukijoille bloggaajan hyötyvän taloudellisesti jonkun tekstin kirjoittamisesta. Silloin tällöin joku tarkkasilmäinen lukija saattaa huomauttaa bloggaajalle piilomainonnan laittomuudesta, jolloin kirjoittaja heittäytyy täysin tietämättömäksi koko käsitteen olemassaolosta.

Blogimaailmassa pätee kysynnän ja tarjonnan laki. Porsaanreiät eivät sulkeudu koskaan, koska joukossa on aina niitä, jotka eivät noudata itsestään selviä periaatteita. Piilomainonnan karsimiseksi on tehtävä töitä. Ehkä on naiivia ajatella, että kaikki bloggaajat haluavat toimia ammattimaisesti, mutta minä todella haluaisin edistää yhteistä hyvää ja antaa piut paut kaikille kusettajille. Moni myy itsensä aivan liian halvalla ja on valmis luopumaan periaatteistaan muutaman euron tähden.

Jokainen voi tämän postauksen luettuaan miettiä tilannetta, jossa yhteistyökumppani tarjoaisi teille 500 euron palkkiota blogipostauksesta, joka sisältäisi piilomainontaa. Kuinka syvällä heikkotuloisen tai opiskelijan periaatteet tässä vaiheessa istuvat, kun käteen tarjotaan tukku ilmaista rahaa? Ottaisitko vai jättäisitkö? Myönnän tämän suuruisen summan olevan minun mittapuullani jo sen verran suuri, että sen harkitseminen voisi periaatteessa muodostua vaihtoehdoksi. Asiassa on kuitenkin ainakin yksi mutta: kehtaisinko syyllistyä piilomainontaan blogissa, jonka mainitsen työpaikkaa hakiessani tai CV:ssäni? Voitte varmaan arvata vastauksen.

Sosiaalisen median uhri

Viime sunnuntaina löysin Aamulehden sunnuntailiitteestä omat kasvoni. Röhnötin hieman huonossa ryhdissä valkoisella sohvalla hopeinen tietokone sylissäni. Minua haastateltiin siis reilu viikko sitten bloggaaja-aiheiseen juttuun ja keskustelin toimittajan kanssa puhelimessa bloggaamisen lisäksi myös omasta sosiaalisen median käytöstäni. Tai sen puutteesta. Minä en nimittäin ole kovinkaan kiinnostunut facebookista, twitteristä, pinterestistä tai instagrammista. Blogit ja erinäiset keskustelupalstat ovat areenoita, joilla minä vietän eniten aikaani. Facebookiin liityin lähinnä kaveripiirin säälimättömän painostuksen voimattomana uhrina.

Tiedostan itsekin eläväni jollain tavalla väärällä vuosituhannella: saatan tirauttaa nostalgiaitkut, jos törmään kirpputorilla Fröbelin Palikoiden c-kasettiin tai lankapuhelimeen, jossa on veivattava numerokiekko. Tavallaan kaipaan niitä aikoja, jolloin kaikki tieto ei ollut heti saatavilla. Olen useaan kertaan saanut jopa nuhteita muutosvastarinnastani muilta viestinnän alan ammattilaisilta. Onhan se tavallaan tietenkin hullunkurista. Siis se, että tulevaisuuden lehtinainen ei innostu lainkaan teknologian kehittymisestä tai nopeasta nettisisällöstä. Myönnän lakanneeni taistelemasta tuulimyllyjä vastaan silloin, kun liityin facebookiin. Se oli harha-askel, jota kadun aina pahimpien angstipuuskieni lomassa.

Toimittaja haastattelee toimittajaa -juttutuokion jälkeen päädyin pohtimaan omaa sosiaalisen median käyttöäni laajemmin, kun eräs yhteistyökumppanini tiedusteli minun suhtautumistani yhteisöpalvelujen käyttämiseen. Minun suhtautumiseni on, mikäli joku ei sitä jo edeltä pystynyt päättelemään, melko jähmeä. Älypuhelimeni ansiosta viihdyn Facebookissa nykyään hieman enemmän kuin aiemmin, mutta olen huono päivittämään kuulumisiani. Karsastan muutenkin raivostuttavia tein juuri makaronilaattikkoa -päivityksiä, joten en voisi kuvitellakaan harrastavani niitä itse. Viimeksi olen julkaissut omalla seinälläni kirjoituksen 20. kesäkuuta.

Oma netin käyttöni on oikeastaan vain kasvanut bloggaamisen myötä, minusta jopa liiakseen. Uskaltaisin jopa väittää, että minä olen meidän perheestä se, joka nököttää eniten koneen ääressä. Nielsenin teettämien tutkimustulosten mukaan naiset todella ovat ahkerampia sosiaalisen median käyttäjiä kuin miehet. En ole siis mikään poikkeustapaus. Siinä missä naiset viettävät enemmän aikaa esimerkiksi nettikaupoissa, facebookissa ja twitterissä, miehet ovat kiinnostuneita pelisivustoista. Kaikista mielenkiintoisinta on ehkä se, että vastakkainen sukupuoli on alkanut vieroksua sosiaalista mediaa, kun taas naisten kävijämäärät sosiaalisen median palveluissa ovat jatkuvassa kasvussa. Muistelen kaiholla vanhoja hyviä aikoja, kun motkotin miehelleni hänen pelaamisestaan. Nyt roolimme ovat kääntyneet päälaelleen: sillä aikaa, kun mies lukee Kafkaa, minä silmäilen kinkkukiusaus-päivityksiä facebookista tai vastaavasti vietän aikaani laadukkailla suomi24 -keskustelupalstoilla.

Sosiaalisen median ehkä ilmeisimpiä esimerkkejä ovat nimenomaan facebook, twitter ja instagram. Vaikka en olekaan näiden palveluiden kyltymätön kuluttaja, vietän aikaani blogien ja keskustelupalstojen parissa, jotka ovat sosiaalista mediaa siinä missä edellä mainitutkin sivustot. Karkeasti arvioituna vietän päivittäin aikaani sosiaalisen median parissa useita tunteja. Pelkästään blogien lukemiseen saatan kuluttaa aikaa jopa kolme tuntia päivässä. En ole koskaan ollut kovin innokas nettikauppojen kuluttaja, mutta blogien lukemisen ansiosta olen löytänyt monta sellaista liikettä netistä, joiden olemassaolosta en ole tiennyt aiemmin yhtään mitään. Blogien lukuisat Nelly-kollaasit ovat ilmeisesti tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Huomaan ihan vaistomaisesti päätyväni aina silloin tällöin selaamaan viikon uutuuksia, vaikka minulla ei mitään ostotarkoituksia olisikaan. Tämä on oikeastaan melko pelottavaa.

Miten te kulutatte sosiaalista mediaa? Kuinka montaa sosiaalisen median palvelua käytätte päivittäin?

1 3 4 5 6 7 22