Uuden vuoden ajatuksia

En tehnyt varsinaisesti uudenvuodenlupauksia, vaikka elämässä on muutamia pieniä asioita, jotka kaipaisivat kohennusta. Jo viime vuoden puolella mietin, että pitäisi harrastaa nykyistä säännöllisemmin liikuntaa, tehdä vähemmän töitä ja laittaa enemmän rahaa asuntosäästötilille. Kaikki nuo asiat ovat toteutettavissa, jos vain tarpeeksi halua löytyy. Maailmassa on loppujen lopuksi vain vähän mahdottomia asioita.

Ainakin listan kaksi ensimmäistä ongelmaa hoituisi jo sillä, että opettelisin pysymään aikataulussa. Töissä ei siis roikuttaisi aamukymmenestä iltakymmeneen, vaan sieltä lähdettäisiin ajoissa pois, jotta ehdittäisiin tehdä jotain muutakin. Harmittavan usein tulee väsyneenä tingittyä nimenomaan liikunnasta, vaikka tiedän, että olen ainakin tuplasti virkeämpi, kun treenaan säännöllisesti.

Arjen ja aikataulujen haltuunotto voi kuulostaa äkkiseltään hirvittävän helpolta. Sitä se ei kuitenkaan välttämättä ole. Minulla esimerkiksi on mennyt puoli vuotta siihen, että olen päässyt siihen pisteeseen, etten enää tuo töitä jatkuvasti kotiin. Ehkä vika on minussakin. Olen liikaa perfektionisti. Välillä voisi nimittäin päästää itsensä helpommallakin. Ongelma on myös tämä työ ja sen tietynlainen epäsäännöllisyys ja hektisyys. Yllättävän helposti yksinkertaisesti ajautuu tekemään liikaa töitä, koska niitähän riittää. Ne eivät lopu koskaan. Aina tulee uusi viikko, uudet uutiset ja tapahtumat. Olisinpa supernainen mietin joskus.

Kun eilen väläytettiin mahdollisuutta jatkaa nykyisessä työssä vielä ensi syksyn jälkeenkin, en osannut sanoa asiaan juuta enkä jaata. Tiedän, että tuo päätös olisi jollain tavalla lopullinen. Se sitoisi minut pitkäksi aikaa paikkaan, jossa en oikeastaan haluaisi asua. Olen sitä paitsi uhrannut jo yhden vuoden opinnoistani pelkkään työntekoon. Edessä olisi iso mahdollisuus, mutta onko se lopulta kuitenkaan sen arvoista? Tällä hetkellä tuntuu siltä, että haluan tehdä maisteriopintoni loppuun, jotta en olisi yksi niistä, jotka hyppäsivät oravanpyörään ja vahingossa jäivät sille tielle. Luulen, että katuisin päätöstäni myöhemmin.

Jos tälle uudelle vuodelle pitäisi keksiä jokin teema tai onnenkeksien ennustus se liittyisi varmaan jollain tavalla kohtuullisuuteen ja tasapainoon. Vähemmän stressiä ja enemmän tästä hetkestä nauttimista. Asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen. Emmehän me täällä kuitenkaan ikuisesti ole keikkumassa.

Näillä ajatuksilla pääsee varmaan tätä vuotta jo melko pitkälle.

Puoliso työkaverina

Joitakin aikoja sitten kirjoittelin täällä blogin puolella työpaikallani tapahtuvista muutoksista. Tällä viikolla, miljoonien käänteiden jälkeen esimieheni nimittäin poistui talon palveluksesta. Kaikenlaista epävarmuutta on kestänyt nyt pari kuukautta ja olen ollut ja olen edelleen melko ahdistunut ja uupunut näistä lyhyellä varoitusajalla tapahtuneista käänteistä, joihin en tietenkään osannut millään tavalla varautua. Tällä viikolla sain uuden työkaverin toimitukseen. Niin, ja tämä uusi kollegani on siis minun aviomieheni.

En ole koskaan edes ajatellut millaista olisi tehdä töitä oman puolison kanssa. Moni tuntuu olevan sitä mieltä, että tällainen järjestely johtaa jossain vaiheessa väistämättä avioeroon. Kieltämättä olen itsekin pohtinut, tekeekö tämä hallaa suhteellemme, mutta jotenkin olen nyt päätynyt pohdinnoissani jonkinlaiseen sielun ja mielen tasapainoon. Olemme mieheni kanssa kuin paita ja peppu, niin hirvittävän erilaisia, mutta kuitenkin aivan samanlaisia. Saattaisin jopa hämmästyä sitä, jos tämän matkan varrella ilmenisi jotain ylitsepääsemättömiä ongelmia. Olemme selvinneet niin monesta asiasta yhdessä näiden kahdeksan vuoden aikana, miksi emme tästä?

On mahdotonta sanoa etukäteen, miten hankalaa tai helppoa yhdessä työskenteleminen on. Joillekin pariskunnille se sopii, toisille ei. Minusta on sinänsä hassua, että niin monet epäilevät homman mielekkyyttä, vaikka heillä ei ole lainkaan käsitystä siitä, minkälainen parivaljakko minä ja mieheni olemme. He sanovat, etteivät koskaan haluaisi olla samassa työpaikassa puolisonsa kanssa.

Ei tämä varmastikaan mikään ihannetilanne ole. Elämä on lopulta kuitenkin niin lyhyt, ettei sitä kannata tuhlata murehtien, peläten ja olosuhteita syytellen. Parempi vain sopeutua ja katsoa, miten asiat sujuvat. Olen ehkä hullu, naiivi ja vähän tyhmäkin, mutta haluan järjestää asiat niin, että homma toimii mahdollisimman sujuvasti. Niin, että lehti säilyy ja me olemme sekä pariskuntana että yksilöinä onnellisia.

Ehkä eniten olen huolissani siitä, miten vapaa-aika ja työ saadaan erotettua toisistaan. Vaikka ei sillä, minähän en ole jauhanut viimeisten kuukausien aikana oikeastaan mistään muusta kuin työstä työn perään, joten nythän minuun ei enää tarvitse, koska mieheni tietää itse, mitä työpaikalla tapahtuu. Nyt ei ole mitään syytä juurta jaksaen selostaa kaikkea päivän aikana sattuneita idioottimaisuuksia miehelleni, vaan voimme puhua kotona jostain aivan muista asioista.

Jos jokin asia harmittaa, niin se, että oma pieni selviytymistaisteluni yksiössäni päättyi nyt tähän, hyvästi yksinäiset arki-illat ja niin edelleen. Onneksi ehdin edes hetken verran etsiä itseäni. Jo lyhyessä ajassa sain nimittäin varmuuden siitä, että minä selviän mainiosti itseksenikin. En tiedä, missä vaiheessa näiden vuosien aikana aloin epäillä tällaista asiaa.

Vihdoinkin valmis

Tätä tämä taas on. Varsinaisia työtunteja on kertynyt jo vajaan viikon aikana melko runsaasti. Viikonloppuna ehdin onneksi juttujen naputtelun lisäksi tekemään vähän muutakin. Syömään muun muassa mansikoita ja häviämään mölkyssä miehelleni. Onneksi vedin sentään kalastuksessa pidemmän korren ja nappasin järvestä syötävän kokoisen hauen, joka melkoisen pyristelyn jälkeen päätyi pannulle paistumaan. Taas toivoin, että kamera olisi ollut tallentamassa tuon hetken. Minut kiljumassa laiturilla sinisissä kalsareissa ja ruskeassa flanellipaidassa, kalan taistellessa elämänsä viimeisistä hetkistä virvelin päässä. Välillä mietin, miksi tällaisia tavallisia asioita näkyy harvemmin blogimaailmassa? Veljen vanhoja, melko pahasti kauhtuneita abihuppareita, vartalon muotoja vähemmän imartelevia kalsareita ja niitä ylisuuria flanellipaitoja. Meikkaamattomia kasvoja ja parhaat päivänsä nähneitä kiharoita. Jaksaisikohan niitä kukaan katsoa sitten kuitenkaan?

Unohdin muuten edellisessä postauksessa mainita eräästä toisesta varsin mieluisasta uutisesta. Tein nimittäin viime perjantaina pienen pikavisiitin Tampereelle, oikeastaan vain siksi, että pääsin katsomaan oliko minulle saapunut postia. Ja olihan sitä tullut. Eteisen harmaalla matolla minua odotti paksu kirjekuori, jonka sisältä paljastui vino pino papereita. Ensimmäisessä niistä luki “onnea valmistuneelle”. Vihdoinkin. Yhteiskuntatieteiden kandidaattina on hyvä olla. Mielenkiinnolla odotan, miltä elämä maisterina maistuu. Sitten joskus muutaman vuoden päästä.

Näiden viime aikaisten onnistumisten ja elämää mullistavien yllätysten vuoksi tuntuu oikeutetulta lahjoa itseään jollain sellaisella jutulla, josta olen jo pidemmän aikaa haaveillut. Olen nähnyt ikuisuuksilta tuntuvan ajan verran päiväunia eräästä varsin viehättävästä laukusta ja lupasin itselleni, että joskus tässä lähitulevaisuudessa tämä haave muuttuu vihdoinkin konkretiaksi. Tältä kannalta kun pohdiskelen asioita, niin ei oikeastaan edes haittaa, että tänään olen ollut töissä kymmenen aivan liian pitkää tuntia ja tuskastunut vadelman tunneliviljelystä kirjoittamaani uutiseen.

Löytyykö muita valmistuneita ruudun takaa?

1 2 3 15