Odottamaton elämänmuutos

Välillä elämä saattaa heittää ihan yhtäkkiä kuperkeikkaa. Kysymättä ja yllättäen. Pari viikkoa sitten nykyinen työnantajani kysyi minulta, olisinko halukas jäämään heille töihin hieman pidemmäksi aikaa. Minulta meni tovi, että todella ymmärsin, mitä minulle oltiin esittämässä. Tuntui siltä, että kaikki tapahtui jollekin muulle. Että olin ikään kuin vierailemassa toisen ihmisen ruumiissa.

Kun lopulta sitten tajusin minkälaista mahdollisuutta minulle tarjottiin, ei minun tarvinnut miettiä vastausta hetkeäkään. Tämä oli jotain sellaista, josta olin unelmoinut jo pidemmän aikaa. Että saisin jossain vaiheessa pitää tauon opinnoista ja harjoittaa ammattiani kokopäiväisesti. Olin asettanut tämän suureksi osoittautuneen haaveen jo hyllylle, sillä näiden kuluneiden neljän vuoden aikana olen nähnyt, miten vaikeaa pelkän kesätyöpaikan saaminen media-alalta on. Vaikka koulutukseni on työmarkkinoilla erittäin arvostettu, ei se valitettavasti yksinään riitä. Aloittaessani opinnot yliopistossa, elin vielä naiivisti siinä uskossa, että valmistuttuani pääsen suoraan koulun penkiltä töihin toimittajaksi tai tiedottajaksi ilman sen suurempia kommervenkkeja. Vuosien varrella nämä ajatukset ovat muuttuneet vähitellen. Olen nähnyt alan raadollisuuden ja pakottanut itseni katsomaan asioita paljain silmin. Nähnyt kaiken lopulta ilman niitä ruusunpunaisia laseja, jotka asettelin päähäni innokkaana fuksina. Alkanut pohtia, olisiko vain helpompaa tehdä jotain muuta. Lopulta kuitenkin aina päätynyt pohdinnoissani siihen, että kyllä kaikki asiat vielä jotenkin järjestyvät, jos niiden eteen on valmis tekemään töitä. On vain uskottava itseensä ja noustava sen jälkeen, kun on lentänyt jo sadannen kerran nenilleen.

Eilen siitä tuli virallista. Tämän kesän jälkeen jatkan siis nykyisessä työpaikassani toisen toimittajamme sijaisena ensi vuoden elokuuhun asti. En taida edelleenkään tietää, mihin oikein olen ryhtymässä, mutta sillä ei ole väliä. Tämä tuntuu oikealta, vaikka tiedän jo nyt, että esimerkiksi asumisjärjestelyt tulevat vielä tuottamaan ainakin muutaman tunnin verran päänvaivaa. Mutta palaan näihin asioihin sitten, kun ne todella ovat ajankohtaisia. Nyt on elettävä tässä hetkessä. Sanottava kyllä uusille mahdollisuuksille ja järjestettävä elämä tarpeen vaatiessa uuteen uskoon.

Muuttopuuhia

Eilen muutettiin taas. Ei kuitenkaan pysyvästi, vaan ihan vain tämän kesän ajaksi. Tampereella tulee kuitenkin varmaan käytyä melkein joka viikonloppu. Onni sinänsä, että mökkimme sijaitsee vain tunnin ajomatkan päässä Mansesta. Pääsen kotiin ihan milloin vain, jos tulee ikävä urbaania kaupunkimiljöötä. Joka tapauksessa te pääsette (tai joudutte) näkemään melko paljon seuraavien kuukausien aikana kuvia täältä. Asuja mäntyjen siimeksessä ja kahvittelua laiturin nokassa.

Mökkipaikkakunnallamme asuu huimat 2500 ihmistä, tosin kesäaikana väkimäärä kolminkertaistuu. Harvemmin kuitenkaan kukaan mustikkametsässä kävelee vastaan. Satunnainen jänöjussi tai ketturepolainen ehkä. Puutteelliset ihmiskontaktit eivät minua sinänsä haittaa. Muutenkin tunnen itseni liian tunnetuksi kylillä, kun kesätoimittajan virkaa täällä jo toista vuotta toimitan. Viime vuonna hämmennyin useampaan kertaan, kun muutama tuntematon päätti ruveta juttusille kanssani ja alkoi tiedustella missä päin meidän mökkimme nyt ihan tarkalleen sijaitsikaan. Minä yleensä tässä vaiheessa kurtistelin kummastuneena kulmiani ja yritin alkavan paniikin kurittamana pohtia, että kuka helkkarin kunnanvaltuutettu tai hyvänpäivän tuttu tässä nyt olikaan kyseessä. Yleensä sitten tajusin, että niin tosiaan, paikallislehden apinalaatikossahan oli minun kuvani ja ainakin muutama ihminen oli ilmeisesti lukenut minusta tehdyn haastattelun kesäkuun numerosta sivulta neljä. Tästä syystä en koskaan uskaltanut lähteä paikalliseen kuppilaan ”muutamalle”. Muutoin olisin varmaan kuullut seuraavalla viikolla parin mutkan kautta, kuinka se toimittaja siellä Wanhassa Pankissa juopotteli miehensä kanssa.

Joka tapauksessa olen nyt täällä Päijänteen rannalla. Kietoutuneena äidin vanhaan retrovillapaitaan ja anopilta saatuihin turkoosin värisiin villasukkiin.


m-C3-B6kki8

Erään pääsiäisen pastellit

Olin kuntosalin pukuhuoneen vessassa päästämässä pinkkiin palautusjuomapullooni vettä, kun äkkäsin opiskelukaverini kaappiaan tonkimasta. Vaihdoimme ensin hieman kuulumisia ja lopulta hän kysyi pääsiäisen suunnitelmistani. Minä, tyylilleni uskollisena, siis hieman pihalla kalenterivuoden tapahtumista, tiedustelin, että milloin tämä pääsiäinen oikein nyt olikaan. Ystäväni toinen kulmakarva kohosi. Perjantaihan on tosiaan pitkäperjantai, asiaan paremmin vihkiytynyt keskustelukumppanini minulle totesi. Jaahas. Ja sitten muistin, että niin tosiaan. Pääsiäisen takiahan minä ylipäätänsä olin päättänyt suorittaa salitreenit kolmena peräkkäisenä päivänä tällä viikolla, koska pahuksen pulju on perjantaista maanantaihin suljettu. Välillä mietin, että pitävätköhän ihmiset minua aivan idioottina. Pystyin melkein kuulemaan naisten pukuhuoneen suihkukopin puolelta pieniä nauruntyrskähdyksiä. En tosiaan ole aina se pyörein muna kulhossa, vaikka kovin intelligenttiä yritän kovasti esittääkin.

Pääsiäisen kunniaksi päätin ostaa tänään lähikaupasta hurmaavia suklaamunia ja jo muutaman viikon ajan himoitsemaani IsaDoran pastellinsävyistä tekstuurilakkaa. Soma rekvisiitta seisoo edelleen koskemattomana tuossa valkoisen televisiotason päällä, mutta luultavasti se katoaa siitä viimeistään siinä vaiheessa, kun kaivan laukun pohjalla lojuvan tenttikirjani esiin. Noin 500-sivuinen opus Kiinan kansantasavallan historiasta saattaa vaatia seurakseen ehkä jotain muutakin kuin muutaman hassun suklaamakeisen. Luultavasti minä ja punainen kirja tulemme viihtymään yhdessä hyvin tiiviisti seuraavan viikon ajan. Se nimittäin pitäisi tenttiä ensi viikon loppupuolella.

Minkälaisia pääsiäissuunnitelmia teillä on?