Voiko työ olla pelkkää työtä?

Jotkut sanovat, että hyvä työ on enemmän kuin pelkkää työtä. Olen koko elämäni ajatellut itsekin niin. Halunnut tehdä jotain sellaista työtä, jolla olisi jotain suurempaa merkitystä. Merkitystä niin minulle kuin yhteiskunnallekin. Parantaa maailmaa, sanoin naiivisti joskus jossain työhaastattelussa. Kenties olen lausahtanut sen useamminkin kuin yhden kerran.

Viime aikoina olen ollut huolestunut kahdesta ajatuksesta. Minulla ei ole ollut tiedossa työpaikkaa ensi kesäksi, joten kuluneiden kolmen kuukauden ajan olen lähinnä kuluttanut aikaa työhakemuksia täytellen ja kynsiä pakonomaisesti nakerrellen. Kenties tämän kesätyöpaikattomuuden vaikutuksesta olen myös yllättänyt itseni pohtimasta jälleen kerran alan vaihtamista, vaikka vastoinkäymiset työnhaussa eivät varsinaisesti riitäkään syiksi täyskäännökseen urasuunnitelmissa. Näinä aikoina minkä tahansa työpaikan saaminen tuntuu olevan vähintäänkin yhtä vaikeaa kuin jämähtäneen kynsilakkapullon aukaiseminen paljain käsin. Vaikka apuvälineinä olisivat rautapihdit ja paperit hyvästä oppilaitoksesta, ei mikään tunnu riittävän.

Vaikka pyörittelenkin asioita päässäni, kääntelen niitä toistuvasti ympäri, tulen aina samaan lopputulokseen. En haluaisi tehdä mitään muuta. Osaisinkohan edes? Muutaman viime vuoden aikana olen kuitenkin nähnyt mitä toimittajan työ pitää sisällään. Miettinyt, olisiko mukavaa tehdä työtä, joka ei olisi niin kuluttavaa. Sellaista, joka olisi pelkkää työtä. Viime kesänä haaveilin jonain kiireisimpinä päivinä juuri tästä. Kun koneet kaatuivat, haastateltava perui tapaamisen tai tein jatkuvasti ylitöitä, painoin pääni käsiini ja ajauduin sekunniksi jonnekin muualle. Paikkaan, jossa saan mennä töihin kello kahdeksan, lähteä kotiin neljältä ja unohtaa työasiat astuttuani työpaikan ulko-oven kynnyksen yli. Ja sitten palasin takaisin. Totesin, että en ehkä sittenkään jaksaisi keräillä koulutarvikkeita varastossa seuraavat neljäkymmentä vuotta.

Tosiaan. Aloittaessani kirjoittamaan tätä postausta en arvannut, että loppuun päästyäni minulla onkin alan työpaikka jälleen ensi kesäksi. Niin kuitenkin kävi. Huh. Yksi huolestuttava ajatus yliviivattu tältä keväältä.

Silta

Tampereella on siltoja. On Hämeensiltaa, Vuolteensiltaa ja Laukonsiltaa. Ja onhan niitä nyt muutama muukin. Vaikka olen asunut Tampereella jo rapiat neljä vuotta, kävelen täällä monesti edelleen aivan ummikkona. Muistamatta, minkä nimiselle kadulle käännyn seuraavasta risteyksestä. En edes osaa nimetä kaikkia niitä siltoja, jotka johtavat kuuluisan Tammerkosken yli. Vaikka olen suurimmalle osalle jättänyt jalanjälkiä näinä kirpeinä pakkaspäivinä. Tavallaan vähän noloa. Se, ettei ihminen muista jotain tällaista.

Olen viime aikoina jännittänyt ihan kohtuuttoman paljon perjantaipäiviä. Tammikuun alussa minulla alkoi ruotsinkurssi, jonka suorittamisen olin jossain typeryydessäni jättänyt tälle keväälle. Ajatellut, että käyn sen sitten joskus. Ja nyt se sitten alkoi. Ensimmäistä tuntia jännitin niin paljon, että en saanut unta edellisenä yönä. Toistelin mielessäni Jag heter Niina och jag är tjugofyra år gammal. Vaikka en kaikkia Tampereen siltoja osaa luetellakaan, niin yläasteen ja lukion vieraan kielen tunneilta on sentään tarttunut satunnaisia muistumia mieleen. Osaan kertoa kuka olen ja hätätilanteessa myös jotain muuta pientä kuten sen, että opiskelen neljättä vuotta Tampereen yliopistossa journalistiikkaa ja pidän turkoosista väristä. Seuraavan päivän luennolla jouduinkin yllättäen esittelemään kurssikaverini parinkymmenen hengen yleisölle. Samalla tunnilla minulle myös valkeni, että olen koko elämäni lausunut väärin sanan “journalist“.

Kun palasin kotiin tältä kohtalokkaalta ensimmäiseltä luentokerralta korvat punoittaen, aloin puhua ruotsia miehelleni. Tai yritin puhua. Lopulta päätimme alkaa katsoa ruotsalais-tanskalaista tv-sarjaa nimeltä Bron, joka suomalaisittain taipuu sanaksi Silta. Nyt olen katsonut ensimmäisen tuotantokauden tuota hengästyttävää rikossarjaa ja oppinut jo muutaman uuden sanan ruotsiksi. Vaikka ”håll käften” ei välttämättä osoittaudu kovinkaan käyttökelpoiseksi sanonnaksi yliopiston ruotsin tunnilla, saattaa siitä joskus tulevaisuudessa olla jossain yllättävässä tilanteessa hyötyä.

Onko joku lukijoista katsonut Siltaa?


Kesä Suomessa

Luulin eilen, että sydämeni kiskoo itsensä irti kiinnittimistään. Minä sain nimittäin kesätyöpaikan eräästä paikallislehdestä. Näin ollen tulen siis kesäkuussa Suomeen ja palaan takaisin Kuala Lumpuriin syksyllä. Saatuani tiedon työpaikasta, pääkopassani alkoi pinkoa niin suuria ajatusrykelmiä ja epäolennaisuuksia, että en hetkeen saanut vedettyä ilmaa keuhkoihin. Kun olo alkoi palautua normaaliksi tai ainakin edellistä oloa normaalimmaksi, tuntui siltä kuin kymmenien kilojen painolasti olisi tippunut harteiltani. Seuraavassa hetkessä tajusin, että minusta tulee mökki-ihminen ja että muutan kahden miljoonan ihmisen kaupungista 2500 ihmisen asuttamaan kuntaan Päijänteen rannalle.

Moni varmasti miettii, miksi ihmeessä haluan tulla Suomeen kesken vaihtovuoden. Poistua helteiden puristamasta maasta hetkeksi, ja palata kotvasen kuluttua takaisin. Ei mitään järkeä, joku voisi sanoa. Mikäli työskentelisin jollain toisella alalla, jäisin tänne ilomielin. Tekisi mieli sanoa kaikille toimittajan työstä haaveileville, että älkää turhaan vaivautuko, ellette halua palaa loppuun ennen kolmenkympin kriisiä tai saada mahahaavaa kaikesta stressistä, joita pelkkä elämänmakuinen työnhaku aiheuttaa. Toisaalta jos makustelen edellisen kesän kokemuksia, päädyn nopeasti siihen tulokseen, että en soveltuisi mihinkään muuhunkaan työhön, vaikka henkinen epätasapaino onkin välillä saanut minusta tuntuvan otteen.

Palaan siis Suomeen, jotta saan työkokemusta, sillä ilman sitä minusta tulee tulevaisuudessa työtön toimittaja. Kilpailu on kovaa ja päteväkin osaaja voi jäädä ilman työpaikkaa. Haastattelussa häviää harmittavan usein sille, jonka CV:ssä komeilee vähintään yksi alan työpaikka enemmän kuin itsellä. Tähän asiaan minä aion tehdä muutoksen ja hankkia mahdollisimman monipuolista osaamista alalta, jolla joutuu taistelemaan tuulimyllyjä vastaan koko elämänsä. Viime kesänä kahvittelin Chisun ja Anne Kukkohovin kanssa, muutaman kuukauden päästä ideoin, haastattelen, kirjoitan, valokuvaan ja osallistun lehden taittamiseen. Ei kuulosta yhtään hullummalta.

Mitä teidän elämäänne kuuluu?

 
1 2 3 4 5 15