Hei siellä

Olen aloittanut tämän postauksen kirjoittamista useasti päässäni. Miettinyt ensimmäisiä sanoja ja virkkeitä. Pyytäisikö anteeksi poissaoloaan vai jatkaisiko kirjoittamista niin kuin ei koskaan olisi missään kateissa ollutkaan. Eräänä unettomana yönä päätin, että aloitan jostain. Ensin yhdestä sanasta ja sitten toisesta. Niinhän tarinat aina käynnistyvät.

Olen monta kertaa halunnut kirjoittaa. Kertoa asvalttiin liiskaantuneista lehdistä, naapurin ovessa päiväkausia roikkuneesta avaimesta tai alakerran kaupasta, josta joku oli kaksi minuuttia ennen käyntiäni ottanut juoksukaljat. Sitten nämä kaikki asiat ovat vain jääneet. On tullut töitä, palauttamattomia esseitä, lukupiirejä ja muita tekosyitä.

281115_3

Olen miettinyt, että pistäisin pillit pussiin. Jättäisin hyvästit hieman samaan tapaan kuin Jack Berger Sinkkuelämässä. Kirjoittaisin virtuaaliseen post-it-lappuun ”ei tää nyt vaan toimi, sori” ja painaisin julkaise-nappia. Vaihtaisin kadulla puolta, jos joku ex-lukijani yrittäisi lähestyä ja kysyä, että mihin sä oikein hävisit.

Myönnän, että kaipaan niitä aikoja, jolloin blogeissa oli enemmän tarttumapintaa ja inhimillisyyttä. Blogimaailma on ottanut kuudessa vuodessa valtavan harppauksen eteenpäin. Se on muuttunut, ammattimaistunut ja ehkä hieman pinnallistunutkin. Se on jotain aivan muuta kuin silloin, kun minä aloitin. Ei välttämättä parempi tai huonompi, mutta erilainen.

Jatkossa yritän muistaa, että minä teen omaa juttuani. En katso mallia, ota paineita. Olen nimittäin huomannut, että tästä harrastuksesta katoaa hauskuus todella vikkelään, jos alan stressata siitä, kelpaavatko kuvat, tekstit tai minä ylipäätänsä.

Joka tapauksessa tämä postaus on alku, ei loppu. Tässä vaiheessa minulla ei tietenkään ole aavistustakaan onko siellä enää ketään, mutta haluan uskoa että on. Hei siellä!

281115_2

Juoksuinnostus

Parin kuluneen kuukauden aikana olen alkanut herätellä intoa vanhaa juoksuharrastusta kohtaan. Varsinainen inspiraatio lähti liikkeelle eräästä liikuntatapahtumasta, johon vahingossa menin lupautumaan mukaan. Hyvä niin, sillä sen varjolla jouduin testaamaan kuntoani juoksemisessa. Olisinkohan muutoin lähtenyt edes lenkille, niin, en välttämättä.

Joka tapauksessa olin etukäteen hieman huolissani, koska olin edellisen kerran käynyt juoksemassa suunnilleen puoli vuotta sitten. Olin siis varma, että en jaksa hölkytellä pariasataa metriä enempää, sillä saan itseni pahoin hengästyneeksi soutulaitteella jo muutamassa minuutissa.

joksu7

Lenkkeilyn suhteen minulla ei ollut suuria odotuksia, sillä ymmärsin hyvin, millä realiteeteilla lähdin liikenteeseen. Lopulta juoksin sitten ensimmäiseltä istumalta seitsemän kilometriä, seuraavalla kerralla meni jo yhdeksän. Tällä viikolla sain lenkillä taas pitkästä aikaa ahaa-elämyksen. Tuli tunne, että täähän olikin ihan kivaa. Kevätsää on saanut tämän juoksutouhun tuntumaan entistä mielekkäämmältä.

Eiväthän lenkit tietenkään suju yhtä lennokkaasti kuin joskus aikoinaan. Miellyttävä yllätys oli kuitenkin se, että sain rivakasti tossua toisen eteen, vaikka olen treenannut viimeisen vuoden lähes pelkästään lihaskuntoa. Aerobinen liikunta on jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle, jos ei päivittäisiä koiralenkkejä lasketa mukaan. Tätä asianlaitaa olen monesti harmitellutkin.

Vähitellen askel tuosta ehkä kevenee entisestään, kunhan vaan jaksaa käydä. Lenkkipirkko on tainnut tehdä paluun.

Tervetuloa

Vanhoja blogipostauksia lukiessani en aina tunnista itseäni. Tai siis tietenkin näen niissä minua, mutta en tätä nykyistä, kesäkuussa 26 vuotta täyttävää naista. Muutoksen havaitseminen on toisaalta helpottavaakin. Kaikista hienointa on huomata, että eräänlainen epävarmuus omasta itsestä on matkan varrella karistettu kannoilta melkein kokonaan. Tottahan toki huonoja päiviä on minullakin. Silloin ollaan läski, ruma ja kaikkea mahdollista kamalaa, vaikka oltaisiin kokonaispakettiin oikeasti ihan tyytyväisiä. Kehitystä näkyy toki myös muussa kuin minussa itsessäni. Kuvissa, teksteissä, kaikessa.

Aloittaessani bloggaamaan vuonna 2011 en olisi uskonut tekeväni tätä vielä viisi vuotta myöhemmin. Ajatuksena oli kirjoittaa niin kauan kuin sanottavaa riittää. Postaustahti on tietenkin hidastunut alkuajoista, mutta innostus ei ole kadonnut minnekään. Aina toisinaan toivon, että ehtisin naputella blogiin kuulumisiani useammin, mutta ainakin nykyisen työn ohessa tämän toiveen toteuttaminen on ollut hankalaa – hyvä, että vapaa-aikaa jää millekään muullekaan. Siispä tyydyn tekemään tätä aina silloin, kun minulla on oikeasti aikaa paneutua asiaan.

terve4

Blogin siirtäminen uudelle alustalle oli melko työlästä ja hommaa oli melkoisesti. Aivan kaikki ei ole oikeastaan vieläkään valmista. Kokonaisuudessaan virtuaalinen muutto sujui kuitenkin huomattavasti kivuttomammin mitä ensi alkuun ajattelin. Pahinta ja parasta oli vanhojen postausten läpikäyminen. Välillä löysin itseni hymähtelemästä jollekin hauskalle muistolle ja välillä nauroin jopa ääneen jutuille, jotka olivat jo kauan sitten karanneet mielestäni. Ja sitten toisinaan tietenkin kauhisteltiinkin. Ei kuitenkaan kamalan usein. Vaatekaappiin muuttaneista yksilöistä kylmiä väreitä aiheutti muun muassa resorillinen nahkatakki, joka johonkin maailman aikaan on ollut mielestäni ilmeisesti hyvinkin pikantti lisä takkivalikoimaani. Pahinta on tietenkin se, että tuo takki roikkuu muistaakseni kaapissani edelleen, eli jos joku haluaa sen, niin nyt olen valmis luopumaan siitä.

Tästä päivästä lähtien blogi siis päivittyy uudella alustalla täällä WordPressissä osoitteessa ladyn.fi. Uuden osoitteen päivittyminen Blogilistalle, Blogloviniin ja Indiedaysille vie varmaan tovin jos toisenkin. Parhaiten pysytte matkassa mukana luultavasti Facebookin kautta, jossa uusi osoite toimii jo nyt normaalisti.

Toivottavasti viihdytte uudessa osoitteessa yhtä hyvin kuin minä. Täällä ollaan ainakin aivan täpinöissä, kun uusi sivusto on vihdoinkin julkaistu. Tervetuloa siis.