Koko ajan kalsareissa

Olen kalsarifriikki. Siististä ja konservatiivisesta pukeutujasta kuoriutuu ulko-oven sulkeuduttua rähjä-Niina, joka rötvää kotona legginseissä, yöhousuissa tai villakalsareissa ja kulahtaneessa, mieluiten tomaattikastikkeen tai suklaan tahrimassa villapaidassa. Nämä vaatteet ovat ehkä vielä enemmän minua kuin pillifarkut ja palmikkoneuleet, vaikka nekin ovat tavallaan ihan mukavia.

Lapsena luulin, että kaikilla ihmisillä on erilliset kotivaatteet, jotka sujautetaan päälle rankan työpäivän jälkeen. Sellaiset vaatteet, jotka eivät kiristä tai purista ja jotka lievittävät oloa, kun kaikki ulkomaailmassa menee päin honkia. Olin kuitenkin väärässä. Neljätoista vuotta sitten menimme erään koulupäivän päätteeksi parhaan ystäväni kanssa kaverillemme kylään ja ihmettelimme, miksi hän ei vaihda puristavia makkarankuorifarkkuja verryttelyhousuihin tai joihinkin muihin mukaviin pöksyihin. Koin jonkinlaisen ruumiista irtautumisen sillä hetkellä, kun kuulin, ettei kaverimme käytä lainkaan esimerkiksi kotihousuja, vaan oleilee myös kotona farkuissa. En yhtään ihmettele, että välimme viilenivät parin vuoden kuluttua tästä tapahtumasta. 
Mirette haastoi jokunen aika sitten kaikki bloggaajat esittelemään himalookinsa. Oma kotiasuni on yleensä melko tavanomainen legginsien ja topin yhdistelmä, jota höystän lämpimillä villasukilla etenkin näin talvisaikaan. Tänään tein pienen poikkeuksen ja puin legginsien tilalle flanelliset yöhousut, jotka kuoriutuivat joululahjapaketista vuosia sitten. Joskus käy kuitenkin niin onnettomasti, ettei omasta kaapista löydykään mitään päällepantavaa. Näinä hetkinä teen löytöretken mieheni kaapille, joka suorastaan pursuaa aarteita, jotka odottavat muiden siistimpien vaatteiden seassa löytäjää. Parhaimpia ovat pehmoiset flanellipaidat ja suuret villatakit, joiden sisään voi uppoutua niinä päivinä, kun ikkuna falskaa ja sade rummuttaa ikkunoita.
Luovun kalsareista vain äärimmäisissä tapauksissa. Mikäli joku tuttu on tulossa kahville, pukeudun yleensä hieman siistimpään paitaan, mutta kalsarit, ne ovat ja pysyvät päällä, ellei kylään ole tulossa vuokraisäntämme Pekka. Jos joku on sitä mieltä, että minun pitää pukeutua kotioloissa farkkuihin ja kauluspaitaan, niin ei tarvitse tulla kylään ollenkaan. Jos jotakuta häiritsee se, että keitän kahvia takataskuttomissa trikoissa, niin on turha soitella ovikelloa sumppien toivossa. Minun kotini on minun valtakuntani, jossa saan olla sellainen kuin itse haluan. Illanistujaisiin voin tosin pukeutua hieman edustavammin. Tai sitten vaihdan kalsarit farkkuihin juuri ennen kapakkaan siirtymistä.
Minkälaisia kotivaatteita te pidätte?

Minä rakastan!

Olin jo lapsena kova rakastumaan. Rakastuin palavasti naapurin pojan kaveriin, nuoreen Brad Pittiin ja vaaleanpunaiseen väriin. Rakastun edelleen usein ja tulisesti moniin eri asioihin, kuten esimerkiksi mummin vanhaan villapaitaan ja omin pikku kätösin keittämääni omenahilloon. Ja rakastunhan minä toki hupsusti, typerästi ja niin suloisesti ainakin kerran viikossa sohvalla pötköttävään aviomieheeni, vaikka olemme olleet yhdessä jo vuosia.

Jos minua pyydetään kertomaan lempiasioistani, mieleeni tulee villapaidan, omenahillon ja mieheni lisäksi äkkiseltään varmaan kymmeniä ja taas kymmeniä eri juttuja, joista pidän, tykkään, rakastan ja niin edelleen. Jos näistä kaikista täytyy valita tasan kymmenen, menee homma tietenkin vähän hankalaksi. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta, sillä Ansku haastoi minut listaamaan lempiasioitani, joita, melko vahvasti ylitulkittuna, rakastan.

  Vanhoja valokuvia. Parhaimpia ovat ne kuvat, jotka tuovat mieleen jonkun erityisen tärkeän hetken elämästä. Kuvaa katsomalla voi melkein elää tuon hetken uudestaan.

  Niitä hetkiä, kun kun koira hyppää aamuyöllä sänkyyn ja asettaa takamuksensa tyynylleni. Koiran ylivallan takia minulle ei jää muita vaihtoehtoja kuin tehdä maihinnousu mieheni tyynylle. Näin meillä osoitetaan rakkautta.

  Rankkasateen jälkeistä tuoksua ilmassa. Saisikohan tuota parfyymia jostain raikastamaan parvekkeettoman kotimme huoneilmaa?

Mutteripannussa keitettyä kahvia, jonka valmistuminen kestää noin kaksikymmentä minuuttia. Samassa ajassa saisi keitettyä Moccamasterillamme pari täyttä pannullista höyryävän kuumaa mokkaa. Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa.

  Äitini multimediaviestejä. Viimeksi mamma lähetti lämpimien nimipäiväonnitteluiden ohessa minulle kuvan punaisista villasukista.

  Sitä hetkeä, kun käännyn kannoillani erottuani miehestäni yliopiston pääaulassa ja hän kääntyy samaan aikaan katsomaan minua. Tätä ei rehellisesti sanottuna tapahdu nykyään kovinkaan usein, sillä näemme tosiamme joka päivä muutenkin, joten mies ottaa varmaan ainakin muutaman juoksuaskeleen jotta pääsee hetkeksi nalkuttavasta akastaan eroon.

Kirjoittamista. Miten oivaltavaa onkaan naputella kirjaimia, sanoja ja lauseita tyhjälle paperiarkille, silloin kun on jotain sanottavaa. Pahin pelkoni on, että jonain aamuna herään enkä osaa ilmaista ajatuksiani enää kirjallisesti. Toivottavasti en koskaan sairastu dementiaan.

  Hyvin kirjoitettuja juttuja lehdessä, kirjoissa ja missä tahansa. Saatan pyöritellä lyhyttäkin lausetta mielessäni, vaikka lukuhetkestä olisi kulunut useita tunteja. Esimerkkinä mainittakoon Saska Saarikosken kirja Sanojen alamainen, jossa hän lainaa viimeisellä sivulla isänsä Pentti Saarikosken runoa: ”Kun tukkani tarttuu kaukaisiin tähtiin, en ole kenenkään.” Osaisinpa minäkin sanoa jotain noin hienoa kuulostamatta kliseiseltä idiootilta.

  Asioiden saattamista loppuun. Yritän aina saada kaiken aloittamani valmiiksi. Vaikka lukisin maailman huonointa kirjaa, haluan saada sen luettua, jotta voin sanoa kahlanneeni sen läpi. Harry Potteria en tosin saanut.

 Unien näkemistä ja niistä puhumista. Mieheni on edelleen kateellinen siitä, että näin eräänä yönä unta zombikuunatseista, jotka suunnittelivat valtaavansa maapallon. Minä olin tietenkin ainoa, joka pystyi pysäyttämään heidät. Heräsin ennen kuin sain tehtävän suoritettua. Harmillista.

Mitkä ovat teidän lempiasioitanne? Mitä te rakastatte?

Mistä on pienet blogit tehty…

“Kerro kymmenellä kuvalla, mistä aineksista sinun blogisi on tehty. On haastavaa rajoittaa koko blogin aihepiiri kymmeneen kuvaan! Haasta viisi bloggaajaa samaan, ja muista kertoa keneltä itse sait kuvahaasteen! Mistä sinun blogisi on tehty…. sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista? :)“

Näillä sanoilla minut haastoi Curiouser & Curiouser –blogin Noora. Siirrän haasteen eteenpäin Anskulle, Minnalle, Monalle, Kissaämmälle ja Lilille.
Blogit saavat minut ajattelemaan, tuntemaan ja raivostumaan siinä missä muukin journalistinen sisältö. Kauniiden kuvien ja sananhelinän lisäksi blogit tarjoavat tietoa, jonka avulla olen itse löytänyt tuotteita, joiden olemassaolosta olisin luultavasti muussa tapauksessa tietämätön.
Oli hankalaa valita kymmenen kuvaa kertomaan blogin sisällöstä, joka ei ole rajattu oikeastaan yhtään mihinkään. Välttelen aina luokittelemasta blogiani lifestyle-osioon, vaikka siihen tämä eittämättä kuuluukin. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin tämän julkisen verkkopäiväkirjan muuttuneen enemmän ajatuskaatopaikaksi, jossa keskustellaan ja otetaan kantaa niin yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuin huulipunan väriinkin. Lukijamäärän lisääntyessä kynnys avata suunsa julkisen arvostelun pelossa huolestuttaa, mutta tiedän, että minun mielipiteeni sopivat tähän maailmaan siinä missä monien muidenkin. Pitää vain uskaltaa avata suunsa.
Eilen lueskelin vastikään eräästä bloggaajasta tekaistua nettikeskustelua ja ihmettelin jälleen kerran miten raadollisia ihmiset voivat olla. Jos näytät välittäväsi, saat yhä enemmän lokaa niskaasi. Ehkä tämän kaltainen keskustelukulttuuri kertoo jotain ihmisten sielunelämän köyhyydestä ja siitä, että toisen julkinen mollaaminen aiheuttaa jotain mielihyvää näille ihmisille. Se, joka puhuu julkisesti omalla nimellään ja kasvoillaan, saa kärsiä myös seuraukset ja arvostelun. Jollain tavalla kuitenkin säälin hiukan niitä, jotka käyttävät aikaansa jonkun vieraan ihmisen mustamaalaamiseen. He tanssivat voitontanssia, kun joku romahtaa. Silti uskon, että päin naamaa kukaan heistä ei uskaltaisi arvostella haukkumaansa ihmistä. Loppujen lopuksi he ovat yhtä mitättömiä kuin kirjoituksensa. Tämä puolituntinen jonka vietin lukemassa keskustelupalstaa vahvisti kantaani siihen, että minä aion puhua täällä jatkossakin. En ainoastaan siksi, että rakastaisin omaa ääntäni (tai kirjoittamaani tekstiä), vaan siksi, että arvostelijoille on pantava vastaan.
Kuluneen sanonnan mukaan kuvat kertovat enemmän kuin sanat. Jokainen on varmasti kokenut tämän tuijottaessaan jotain kaunista valokuvaa, maalausta tai taideteosta. Siksi minä en kirjoita näistä kymmenestä kuvasta yhtäkään sanaa. Te saatte vapaasti päätellä, mitä ne tästä blogista kertovat. Nämä kuvat ovat teidän tulkintaanne.