Maailman kaunein mekko

En ole koskaan erityisemmin pitänyt pitkistä mekoista. Lähinnä siksi, että ne eivät mielestäni sovi vartalolleni kovinkaan hyvin. Päälle vuosi sitten ostin sitten ensimmäisen pitkän trikoomekkoni ja ihastuin kovin sen käytännöllisyyteen. Lyhyen yhteiselomme aikana se on osoittautunut yhdeksi luottovaatteekseni ja pelastanut minut miljoonilta asukriiseiltä. Se on ollut pettämätön partneri pitkillä lentomatkoilla ja uskollinen ystävä aamun varhaisista tunneista yömyöhään asti. Siis kaikin puolin täydellinen vaate oikeastaan.

Päivä ennen Ateenaan matkustamista törmäsin Zarassa erääseen mekkoon. Näpläsin sitä hetken ja siirryin lopulta eteenpäin. Hetken päästä palasin sitten takaisin ja vein tämän valkoisen vaatekappaleen sovituskoppiin. Jahkailin. Mekko tuntui arkikäyttöön liian fiiniltä. Ehkä juhlava vaikutelma syntyy materiaalin ja pituuden yhdistelmä, tiedä tuosta sitten, mutta lopulta mekko jäi kauppaan ja minä lähdin kotiin.

Myöhemmin minua harmitti ja näin jopa unta tuosta mekosta seuraavana yönä. Tämä ihan klassinen tarina siis, kyllähän te tiedätte. Ateenassa sama mekko tuli kaupassa minua vastaan. Jos aivan rehellisiä ollaan, ei tämä kohtaaminen ollut mikään sattuma, vaan järjestetty juttu. Mies tiedusteli varovasti, että kai minä aion sitten käyttää tuota jossain, kun porhalsin nokka pystyssä kohti sovituskoppeja.

Yleensä en koskaan osta vaatteita, mikäli en ole sataprosenttisen varma ostopäätöksestäni. Välillä kuitenkin, sanotaanko esimerkiksi kerran vuodessa, kannattaa ottaa riskejä. Jos jokin vaatekappale saa naisen tuntemaan itsensä prinsessaksi jopa kärventävässä 40 asteen helteessä, on järjettömältä tuntuneen ostoksen teko ollut sittenkin kaikkea muuta kuin järjetön.

Tuossa valkoisessa mekossa vaeltelin eilen Agoran temppelialueella. Kun tuuli aina välillä tarttui helmoihini, kuvittelin pienessä ja vallattomassa mielessäni itseni kävelemään antiikin Kreikkaan. Jos jokin vaatekappale saa mielikuvituksen laukkaamaan näin villisti, on siinä todella oltava jotain taikaa.

Tänään en tee mitään

Olen alkanut arvostaa jollain tavalla entistä enemmän vapaa-aikaa. Hirvittävän vähän tuntuu nykyään olevan sellaisia hetkiä, jolloin en olisi töissä. Tai siis, vaikka en fyysisesti istuisikaan työpöytäni ääressä, niin ajatukset karkailevat liian usein tekemättömiin juttuihin ja seuraavan viikon juttulistan aiheisiin.

Eilen rupattelin ennen töistä karkaamista erään samalla alalla työskennelleen tuttuni kanssa, joka yritti lohduttaa minua sanomalla, että jossain vaiheessa sen sitten oppii. Päästämään irti. Ja olemaan tavoittelematta täydellisyyttä jokaisessa pienimmässäkin asiassa.

Tämä lauantain on ollut siitä aivan ihana päivä, että en ole tehnyt oikeastaan mitään. Päätin eilen, että tämän viikonlopun aion harrastaa pelkkää olemista. Nukkua pitkään ja laittaa vähän hitaamman vaihteen päälle. Eilen matkustimme mieheni kanssa taas pitkästä aikaan kotiin Tampereelle, ja en ole tosiaan saanut tänä päivänä mitään ihmeellistä aikaiseksi. Olen pyörinyt päämäärättömästi kaupungilla, rakastunut uuteen Medium Lilyyni (joka on osoittautunut varsinaiseksi tilaihmeeksi), syönyt Ratinanrannassa minttusuklaan makuista irtojäätelöä ja polttanut entistä paremmin erottuvat rusketusrajat jalkapöydälleni. Olen ollut ihan oikeasti vapaalla. En edes muista, milloin olen viimeksi ollut näin rentoutunut.

Nyt menen juomaan lasillisen valkoviiniä ja tuhoamaan Makuunista ostetut irtokarkit. Huomenna palailen takaisin maalaismaisemiin.

Vihreä menninkäinen

En tiedä missä ihmeessä ajatukseni oikein laukkasivat, kun ostin tuon vihreän villapaidan aiemmin tänä keväänä. Kenties ajattelin, että sulautuisin sen kanssa paremmin tänne pian vehreänä hehkuvan metsän keskelle. Tänne, missä usein löytää vanhoja latoja teiden varrelta, kun on matkalla töihin tai ruokakauppaan. Mutta totuushan on se, etten assimiloidu tähän ympäristöön kovinkaan erinomaisesti tämän näköisenä. Toisaalta se on hyväkin asia. Pelkään nimittäin joka kesä, että jonain aurinkoisena päivänä minua vastaan kävelee mökkitiellä tai marjametsässä karhu tai jokin muu järkälemäisen suuri petoeläin. Kyllä ne varmasti väistäisivät, jos tällaisen vihreän menninkäisen kanssa vastakkain vahingossa osuisivat.

Nyttemmin, kun asiaa oikein tarkasti tuumiskelen, niin taisin olla oikeastaan aika fiksu antaessani tämän villapaidan valloittaa sydämeni. Vaikka yleensä pidänkin vihreästä väristä lähinnä puiden oksilla.

1 2 3 7