Kesän tuoksu

Viime päivinä on alkanut vähitellen näyttää kesältä. Tai ainakin tuoksua siltä. Jäätelökioskit avasivat ovensa Laukontorille ja vastapäisen Subwayn eteen ilmestyivät vihreät päivänvarjot ja tuolit ruokailijoita varten. Talvihorroksesta herännyt mehiläinen innostui kirkkaan värisestä hupparistani koirapuistossa, ja lokit ja pulut ahdistelivat terassilla istuvia ihmisiä.

Rakennuksetkin suorastaan voihkivat auringon paahtaessa niiden julkisivuja ja meidän kaksiossamme rikottiin lopultakin helleraja, kun eteisessä sijaitseva lämpömittarimme lukemat nousivat 26 asteeseen. Mikä onni, että minun kaltaiseni vilukissa on sattunut muuttamaan tällaiseen asuntoon, jossa pystyy vuoden ympäri oleilemaan shortseissa ja t-paidassa. Tästä asiasta huolimatta haaveilen aina silloin tällöin omasta takasta, jonka loimua saisin tuijotella koleina ja pimeinä syyskuun iltoina.

Kaivoin muuten viikonloppuna vihdoin ja viimein ballerinat kaapista. Ilmeisesti kuitenkin huomenna, mieheni syntymäpäivänä, niiden on pakko palailla takaisin laatikkoonsa. Ainakin hetkeksi. Joku pahainen meteorologi on taas ennustanut sään olevan viilenemään päin. Ja minä kun ehdin jo tottua hihattomissa paidoissa kaupungilla riekkuviin tamperelaismiehiin. Eilen tunsin itseni nahkatakissa ja pitkissä mustissa housuissani jonkin sortin ilonpilaajaksi, kun muut kaupunkilaiset juoksivat ulkona shortseissa ja lyhythihaisissa paidoissa. Onneksi sentään oranssinpunainen puseroni viestitteli muulle maailmalle minunkin olevan ainakin jossain määrin kesä- tai pikemminkin kevättunnelmissa.

Huomenna ajattelin viedä tuon syntymäpäiväsankarin kahvittelemaan vohveleiden ääreen. Mistähän tällaisia herkkuja kannattaisi lähteä metsästämään? Olen asunut Tampereella jo viisi vuotta enkä ole kertaakaan käynyt ruokailemassa yhdessäkään Tampereen Vohvelikahvilassa. Miten noloa. Ei, en ole asunut tynnyrissä, vaan olen yksinkertaisesti ollut hieman saamaton tämän asian suhteen. Huomisen jälkeen ei enää onneksi tarvitse sanoa tähän asiaan liittyen ”en ole koskaan”.

Minne mennä vohvelille? Ja mitä lisukkeeksi?

Päivä, jona kaikki meni aluksi pieleen

Eilen oli juuri sellainen päivä. Heräsin vähän liian myöhään ja kulutin aamulla niin pitkän tovin blogien parissa, että kahvini ehti kylmettyä kokonaan. Bare Mineralsin puuteri lipesi vapisevista käsistäni olohuoneen ikkunan alla ja värjäsi ruskean laminaattilattian vaaleaksi. Samalla aamutakkini liepeeseen ilmestyi fairly mediumin värinen läikkä, ja koira päätti uteliaisuudesta tai silkasta ilkeydestään kävellä lattialle levinneeseen puuteritomuun ja tassutella tämän jälkeen venyttelevin ja suorastaan nautinnollisin askelin olohuoneen valkoisen maton luokse.

Lähdin lopulta kotoa, lievästi harmistuneena siitä, että tiskit jäivät tiskaamatta ja että kenkäni olivat edelleen katupölystä ryvettyneet, vaikka olin pyyhkäissyt vanhalla haisevalla rätillä niiden pintaa ennen lähtöäni. Mieliala ei ollut kovin Le Cool, vaikka collegepaitani sellaisia valheita väittikin. Ulkona sain viime tipassa väistettyä katuun liimautunutta koirankakkaa ennen kuin se ehti pompata kengänpohjiini ja pysähdyin vielä erikseen tiirailemaan tennareideni alusia keskustahauvojen jätteiden pelossa. Ei kakan kakkaa. Päivän ensimmäinen onnistuminen, hihkaisin mielessäni. Kun pääsin Laukontorille, muistin etäisesti minun ja mieheni muutaman päivän takaisen keskustelun itsesuggestiosta ja päätin ohjata huonosti alkaneen tiistaipäivän onnellisempaan suuntaan.

En ole koskaan ollut sellainen. Ihminen, joka pystyy pelkällä tahdonvoimalla kääntämään aivan pipariksi vääntäytyneen päivän paremmaksi. Etsiä positiivisuutta tunkkaisista katukiveyksistä tai ruokakaupan vastapestyistä ikkunoista. Päätin tämän yhden kerran kuitenkin kokeilla. Pusersin hymyn kasvoilleni ja jatkoin matkaani yliopistolle.

Muutaman tunnin päästä matkasin takaisin kotiin, jo hieman paremmalla mielenlaadulla. Postin kohdalla minua vastaan käveli vaahtosammuttimen kokoinen pikkupoika, joka kannatteli kädessään järkälemäisen kokoista suklaamuffinssia. Hän soi minulle niin aurinkoisen hymyn, että unohdin viiden minuutin päässä odottavan tiskivuoren ja sen, että mitään huonoa aamua minulla oli koskaan ollutkaan.

Ollapa introvertti ekstroverttien maailmassa

En ole koskaan tavannut livenä ketään sellaista ihmistä, johon olen tutustunut internetin välityksellä. Eilen kuitenkin kohtasin erään bloggaajakollegani ihan oikeasti. Ilmielävänä. Suljin kotioven perässäni ja lähdin kohti yliopistoa toiveikkaana ja tyylilleni uskollisena, eli ripauksen varautuneena ja aidosti jännittyneenä. Aulasta löysin viisitoista minuuttia myöhemmin blogin kautta tutuksi tulleet kasvot. Ensin halaus, sitten virallinen käsipäivää. Tunnin päästä tästä ensitapaamisesta puhuimmekin jo joutuisaan tahtiin anopeistamme ja pohdimme, miksi Tampereella ei koskaan tapahdu mitään jännittävää. Tapaamisen lopuksi ehdotin seuraavaa kohtaamista kaljatuopillisen äärellä, vaikka kumpikaan meistä ei oikeastaan juo kaljaa.

Uusien ihmisten tapaaminen on aina hieman jännittävää. Etenkin minunkaltaiselleni, silloin tällöin lievästi introvertille tyypille, joka yleensä lämpenee vasta pienen ajan päästä uusille tuttavuuksille, jos silloinkaan. Joka isommissa kekkereissä mieluummin katselee ja tuumailee ensin sivusta paikalla tapahtuvaa toimintaa ennen kuin osallistuu siihen itse. Niin. Sellainen minä kai olen. Välillä elämä on kuitenkin hirvittävän raskasta. Elää nyt sellaisessa maailmassa, jossa ulospäin suuntautuneita ihmisiä ihaillaan ja arvostetaan. Yrittää kilpailla sellaisten kanssa, jotka tuovat itseään esiin jatkuvasti, vaikka mitään erityistä esiintuotavaa ei välttämättä olisikaan. Yrittää olla vuosia sellainen itsekin. Ja tajuta lopulta, ettei omaa olemassaoloaan tai tapaa olla läsnä tarvitse selitellä kenellekään.

Kyllähän minä tietenkin pidän muista ihmisistä. Mutta ehkä vain pieninä annoksina kerrallaan. Tietyissä tilanteissa osaan oikeastaan olla hyvinkin ulospäinsuuntautunut. Jos oikein pinnistän, niin kykenen suorastaan oppikirjamaiseen small talkiin, mutta en voi sanoa nauttivani tämänkaltaisesta sanailusta yhtä paljon kuin puhtaiden lakanoiden tuoksuttelusta tai pähkinäsuklaan mausta kieleni päällä. Miksi puhua jatkuvasti joutavia, jos voi olla mieluummin hiljaa? Miksi maailmassa täytyy olla jatkuvasti puheensorinaa, keskeneräisiksi jääneitä ajatuksia tai huonosti perusteltuja mielipiteitä? Yhtä hyvä on keskittyä olemaan hiljaa omissa ajatuksissaan. Hautautua lippiksensä alle vain huomatakseen, että muita ihmisiä ei aina tarvitse ympärilleen. Että välillä yksinkin on oikein hyvä.

Vaikka uuden persoonan kohtaaminen tuntuu aina enemmän tai vähemmän kutkuttavalta, on se useimmiten hyvin palkitsevaa. Eilen tulin esimerkiksi vakuuttuneeksi siitä, että tapaamani henkilö on vähintäänkin yhtä viehättävä oikeassa elämässä kuin minkälaiseksi olin hänet kirjoittamiensa tekstien perusteella kuvitellut. Ja samalla tajusin, että blogin kautta toisesta ihmisestä voi tehdä vaikka kuinka kauaskantoisia päätelmiä, joista kaikki eivät lopulta välttämättä pidäkään paikkaansa tai sitten ne täsmäävät suorastaan täydellisesti siihen palapeliin, jonka ihminen on annetuista osasista kyhännyt kasaan. Jännittävää. Että tämä kaikki täällä on ihan oikeasti vain pienen pieni palanen todellisuutta.

1 2 3 4 7