Joko nyt on kevät?

Viime päivinä ulkona on ollut sellainen ilma, että on tehnyt kovasti mieli laulaa. Toissapäiväisellä koiranulkoilutusreissulla olin kevätilman tuoksuttelusta niin huumaantunut, että melkein antauduin halailemaan vanhoja Tampellan tiilitaloja. Rakennuksetkin tuntuivat kumartuvan lähemmäs ja rohkaisevan minua ottamaan muutaman tanssiaskeleen lämpimän auringonpaisteen ja tien pientareille ilmestyneiden leskenlehtien kunniaksi. Lopulta tyydyin kävelemään typerähkö virne kasvoillani ympäri kaupunkia, miettien samalla, miltä tuntuisi jos omaa elämää tahdittaisi jatkuvasti jonkinlainen musiikki. Että kun lähestyisin tomerana kaupan lihatiskin viimeistä grillattua broileria, alkaisi taustalla soida joutuisaan tahtiin Pirates of the Caribbean -elokuvasta tunnettu Klaus Badeltin kappale He’s a pirate. Ja kun laahustaisin kotiin myöhäisiltaan venyneeltä luennolta, askeleitani rytmittäisi esimerkiksi Samae Koskisen kappale Hyvä päivä.

Tänään pyörähtelin muuten ensimmäistä kertaa tämän vuoden puolella nahkatakissa ulkona. Hyräilin mielessäni kuntosalilla viime aikoina tiuhaan tahtiin soinutta Aviciin Hey Brother -kipaletta ja lopulta totesin nenäni vuotaessa solkenaan, että minun kaltaiseni vilukissa ei pysty oleskelemaan ulkona vähänkään kevyemmissä tamineissa lyhyttä kauppareissua pidempään. Ei, vaikka lämpömittarin lukemat ovat tällä viikolla riekkuneet joka päivä siellä kymmenen asteen tuntumassa. Ehkä ensi viikolla sitten.

Joko te olette kaivaneet kevättakit sun muut asusteet kaappien kätköistä esiin?

Nyt loppuu itsensä sättiminen

Joskus on todella tyhmää olla nainen. Saatan jonain vähän huonompana päivänä murahtaa inhoten itselleni peilin edessä. Sättiä englannin läksyjä tehdessäni itseäni paukopääksi tai moittia miestäni siitä, että hän kuvaa minua sellaisesta kulmasta, joka saa minut näyttämään pullukalta. Tokihan minä tiedän, että en ole lihava, ruma tai tyhmä. Mutta siitä huolimatta saatan ajatella tai sanoa jotain tällaista ääneen. Yleensä lähinnä omassa seurassani, etenkin niinä aamuina, kun tummat silmänaluset tuntuvat jatkuvan nenänpieliin asti ja otsaan on ilmestynyt yön aikana muhkea finninalku.

Kenties meille naisille itsensä mollaaminen on jollain tavalla hyvin luonteva ilmaisumuoto. Sillä haetaan huomiota, kalastellaan kehuja tai sitten sitä tehdään ihan muuten vaan, koska melkein kaikkihan muutenkin puhuvat hieman moittivaan sävyyn omasta olomuodostaan. Omassa elämässäni etenkin tästä ulkonäköön kohdistuvasta sättimisestä on tullut ikävänpuoleinen tapa. Sanat tipahtelevat suustani ikään kuin automaattisesti, vaikka en todellisuudessa edes tarkoittaisi niillä mitään sen kummempaa. Kenties tapa juontaa juurensa jostain varhaisten teinivuosien huonosta itsetunnosta, tiedä tuosta sitten, mutta sitkeästä tottumuksesta on yllättävän vaikeaa päästä eroon. Ei sillä, että olisin nousujohteisella tarmolla koskaan yrittänytkään. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että tälle asialle on tultava muutos. Minua sapettaa muutenkin suunnattomasti kaikki naiset, jotka haukkuvat itseään jatkuvasti ja kaikkien seurassa. Hirvittävän noloa ja typerää. En halua olla enää sellainen.

Vaikka omien sanailujeni kuunteluetäisyydelle ei normaalisti osu kuin perheen miespuolinen vahvistuksemme, on hän joutunut viimeisten seitsemän vuoden aikana kuuntelemaan rouvan satunnaista taivastelua aivan liian paljon. Mikäli en tee loppua harrastukselleni, saatan jonain päivänä uskoa, kun tiskivedet roiskahtavat vahingossa päälleni ja poltan pannukakun uunissa, että minä todella olen imbesilli, näytän suohirviöltä ja mitä kaikkea sitä nyt onkaan vuosien varrella tullut sanottua. Ei ole enää mitään syytä puhua itselleen tähän sävyyn. Olen nyt vastaanottanut elämänmittaisen haasteen. Olkoon tämä eräänlainen ihmiskoe, jonka virallisina valvojina saavat toimia minun lisäkseni myös muut ihmiset. Tutut ja tuntemattomat. Jos koskaan kuulette minun jupisevan esimerkiksi viereisessä pukukopissa jonkinlaista hölynpölyä selluliitista tai valittavan jonkin juottolan vessassa räjähtänyttä olemustani, niin saatte vapaasti tulla ravistamaan minua olkapäistä ja sanoa “Niina sinä lupasit”.

Tästä päivästä lähtien en enää soimaa itseäni. Paitsi tietenkin sellaisissa tapauksissa, joissa teen oikeasti jotain poikkeuksellisen idioottimaista. Sellaista, jolloin tarvitsen henkisen selkäsaunan ihan omasta takaa.

Haluaisiko joku muu ottaa haasteen vastaan?

Poikaystäväfarkuissa

Olen vetänyt sopivasti lököttävät poikaystäväfarkut ylleni ainakin kymmeniä kertoja. Tiirailtuani itseäni tovin peilistä, olen lopulta lähes aina riuhtaissut ne pois jalastani ja tunkenut housut takaisin komeroon. Odottamaan parempaa hetkeä tai uskaliaampaa inspiraatiota. Farkkujen ostohetkestä on nyt kulunut vaatimattomat seitsemän kuukautta ja olen tänä aikana käyttänyt niitä ehkä kolme kertaa. Jos edes sitäkään. Jossain vaiheessa pohdin, josko yksinkertaisesti luopuisin housuista, mutta eron hetkellä olen tullut aina siihen tulokseen, että minä aion käyttää näitä vielä. Ehkä kesällä sandaalien ja kevyesti laskeutuvan topin seuralaisena. Aion vielä käyttää näitä, olen hokenut itselleni tarmokkaasti. Päättänyt, aivan kuin äärimmäisen pahan aviokriisin aikana, että pakkohan tässä nyt on vielä kerran yrittää. Antaa mahdollisuus yhteiselle elämälle.

Maanantaina raotin varovasti vaatehuoneen ovea ja silittelin ylähyllyllä levänneiden farkkujen pintaa. Siellä ne edelleen olivat. Vedin lopulta pöksyt päälleni ja mallailin niille yläosaa. Ensin yhtä. Sitten toista. Mies alkoi neljännen paidan kohdalla rypistellä otsaansa hieman ärtyneenä. Lopulta löysin puseron, joka tuntui edes jossain määrin sopivan farkkujen kanssa yhteen. Maanantaisessa postauksessa näkyy pieni palanen tuosta asusta. Lopultahan en sitten päässyt kyseisissä tamineissa alakertaa pidemmälle, vaan tulin takaisin kotiin ja vaihdoin toiset housut. Onneksi oli vapaapäivä eikä minulla ollut tavallaan kiire minnekään.

Torstaina aikomukseni muuttuivat lopulta todeksi. Näin kaihtimien välistä, kuinka aurinko paistoi lämpimästi. Ajattelin, että tänään on hyvä päivä. Puin poikaystäväfarkut jalkaan, nappasin kaapista ensimmäisen käteen osuvan puseron ja otin aurinkolasit ja takin matkaan. Vaaleat farmarit viihtyivät päälläni niin pitkään, että ne alkoivat tuntua oikeastaan melko kotoisilta. Siltä, että niitä pitää käyttää vielä toistekin.

Löytyykö teidän vaatekaapistanne boyfriend-farkkuja?



1 2 3 4 5 7