Minä rakastan!

Olin jo lapsena kova rakastumaan. Rakastuin palavasti naapurin pojan kaveriin, nuoreen Brad Pittiin ja vaaleanpunaiseen väriin. Rakastun edelleen usein ja tulisesti moniin eri asioihin, kuten esimerkiksi mummin vanhaan villapaitaan ja omin pikku kätösin keittämääni omenahilloon. Ja rakastunhan minä toki hupsusti, typerästi ja niin suloisesti ainakin kerran viikossa sohvalla pötköttävään aviomieheeni, vaikka olemme olleet yhdessä jo vuosia.

Jos minua pyydetään kertomaan lempiasioistani, mieleeni tulee villapaidan, omenahillon ja mieheni lisäksi äkkiseltään varmaan kymmeniä ja taas kymmeniä eri juttuja, joista pidän, tykkään, rakastan ja niin edelleen. Jos näistä kaikista täytyy valita tasan kymmenen, menee homma tietenkin vähän hankalaksi. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta, sillä Ansku haastoi minut listaamaan lempiasioitani, joita, melko vahvasti ylitulkittuna, rakastan.

  Vanhoja valokuvia. Parhaimpia ovat ne kuvat, jotka tuovat mieleen jonkun erityisen tärkeän hetken elämästä. Kuvaa katsomalla voi melkein elää tuon hetken uudestaan.

  Niitä hetkiä, kun kun koira hyppää aamuyöllä sänkyyn ja asettaa takamuksensa tyynylleni. Koiran ylivallan takia minulle ei jää muita vaihtoehtoja kuin tehdä maihinnousu mieheni tyynylle. Näin meillä osoitetaan rakkautta.

  Rankkasateen jälkeistä tuoksua ilmassa. Saisikohan tuota parfyymia jostain raikastamaan parvekkeettoman kotimme huoneilmaa?

Mutteripannussa keitettyä kahvia, jonka valmistuminen kestää noin kaksikymmentä minuuttia. Samassa ajassa saisi keitettyä Moccamasterillamme pari täyttä pannullista höyryävän kuumaa mokkaa. Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa.

  Äitini multimediaviestejä. Viimeksi mamma lähetti lämpimien nimipäiväonnitteluiden ohessa minulle kuvan punaisista villasukista.

  Sitä hetkeä, kun käännyn kannoillani erottuani miehestäni yliopiston pääaulassa ja hän kääntyy samaan aikaan katsomaan minua. Tätä ei rehellisesti sanottuna tapahdu nykyään kovinkaan usein, sillä näemme tosiamme joka päivä muutenkin, joten mies ottaa varmaan ainakin muutaman juoksuaskeleen jotta pääsee hetkeksi nalkuttavasta akastaan eroon.

Kirjoittamista. Miten oivaltavaa onkaan naputella kirjaimia, sanoja ja lauseita tyhjälle paperiarkille, silloin kun on jotain sanottavaa. Pahin pelkoni on, että jonain aamuna herään enkä osaa ilmaista ajatuksiani enää kirjallisesti. Toivottavasti en koskaan sairastu dementiaan.

  Hyvin kirjoitettuja juttuja lehdessä, kirjoissa ja missä tahansa. Saatan pyöritellä lyhyttäkin lausetta mielessäni, vaikka lukuhetkestä olisi kulunut useita tunteja. Esimerkkinä mainittakoon Saska Saarikosken kirja Sanojen alamainen, jossa hän lainaa viimeisellä sivulla isänsä Pentti Saarikosken runoa: ”Kun tukkani tarttuu kaukaisiin tähtiin, en ole kenenkään.” Osaisinpa minäkin sanoa jotain noin hienoa kuulostamatta kliseiseltä idiootilta.

  Asioiden saattamista loppuun. Yritän aina saada kaiken aloittamani valmiiksi. Vaikka lukisin maailman huonointa kirjaa, haluan saada sen luettua, jotta voin sanoa kahlanneeni sen läpi. Harry Potteria en tosin saanut.

 Unien näkemistä ja niistä puhumista. Mieheni on edelleen kateellinen siitä, että näin eräänä yönä unta zombikuunatseista, jotka suunnittelivat valtaavansa maapallon. Minä olin tietenkin ainoa, joka pystyi pysäyttämään heidät. Heräsin ennen kuin sain tehtävän suoritettua. Harmillista.

Mitkä ovat teidän lempiasioitanne? Mitä te rakastatte?

Ei niin seksikkäät kuntavaalit

Arvatenkin ainakin muutama otti jalat alleen nähdessään otsikossa sanan ”vaalit”. Mikäli politiikka kiinnostaa teitä yhtä paljon kuin kilo sontaa, niin suosittelen skippaamaan 4000 merkin avautumisen ja keskittymään tämän postauksen asukuviin. Olen viettänyt viime aikoina jonkinlaista pukeutumiskriisiä, joka johtunee ainakin osittain ilmojen kylmenemisestä. Ballerinoista luopuminen on rankkaa ja villapaitojen kaivaminen kaapin perukoilta vielä rankempaa. Haluaisin asua maassa, jossa olisi aina kesä tai vähintäänkin lämmin.

Politiikka ei varsinaisesti kuulu lifestyleblogien kuumimpiin puheenaiheisiin. Tämä on sinänsä hieman kummallista, sillä nuorten kiinnostus politiikkaan on viime aikoina lisääntynyt, ainakin jos tuoreimpaan Nuorisobarometriin on uskomista. Politiikka on kuitenkin aiheena sen verran tulenarka, että en yhtään ihmettele bloggaajien suosiolla pidättäytyvän kommentoimasta mitään politiikkaan liittyvää. Monien on lisäksi yksinkertaisesti vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että jotkut äänestävät vaaleissa vihreitä, jotkut perussuomalaisia ja jotkut mulkut unohtavat äänestää kokonaan. Eriävistä mielipiteistä huolimatta asioista voidaan keskustella ja väitellä sivistyneesti.
Moni lukijoista saattaakin tietää, että mieheni opiskelee yliopistossa hallintotieteitä, joten olen joutunut näinä kuntavaali-aikoina kuuntelemaan melko paljon poliittista puhetta kotioloissakin. En kuitenkaan yhtään peittele sitä tosiasiaa, että oma suhtautumiseni politiikkaan on muuttunut huomattavasti viimeisten parin vuoden aikana. Suhtaudun yhä skeptisemmin kaikkeen, mitä poliitikot suustaan päästävät. Sinänsä yllättävää, että aiemmin mainitsemassani Nuoribarometrissa todettiin, että nuorten luottamus toisiin ihmisiin on vähentynyt, vaikka kiinnostus politiikkaan onkin kasvussa. Tervetuloa epäluuloinen sukupolvi, teitä on odotettu.

Neljä vuotta sitten järjestetyissä kuntavaaleissa en muistaakseni mennyt lähellekään ääniuurnia. En ajatellut äänelläni olevan mitään merkitystä. Lukiossa en osannut edes yhteiskuntaopin kokeessa selittää mitä kunta tarkoittaa. Näin jälkikäteen on tietenkin helppo nuhdella itseään. Mistä minä olisin voinut tietää, että kaikista vaaleista juuri kuntavaalit vaikuttavat eniten omaan elämääni? Jos haluaisin kieltää yksityisautoilun Tampereen Hämeenkadulla, niin etsisin ehdokkaan, joka ajaa minun kantaani ja äänestäisin häntä. Vasta nyt, julkisoikeutta ja kunnallisoikeutta lukeneena (ja aviomiehen propagandaa kuunnelleena) tajuan sunnuntain vaalien merkityksen, vaikka ne toki puisevilta tuntuvatkin viime talven hurjan presidentinvaalikampailun jälkeen.
Kunnallisvaalien äänestysprosentti on muihin vaaleihin nähden melko alhainen. Liki puolet suomalaisista möllöttää kotona äänestyspäivänä. Neljä vuotta sitten 61,2 % äänioikeutetuista raahasi persauksensa uurnien ääreen. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa 72,8 % antoi äänensä ehdokkaille, kun taas vuoden 2011 eduskuntavaaleissa 70,5 % äänioikeutettua kävi jättämässä merkkinsä äänestyslipukkeeseen. Kymmenen prosenttiyksikön ero ei kuulosta näin äkkiseltään huimalta, vaikka kyseessä on lähes 400 000 äänestäjää, jotka ovat jättäneet vaikuttamatta oman paikkakuntansa hammaslääkärijonoihin. Knoppitietona vielä mainittakoon, että europarlamenttivaaleissa ihmiset jaksavat liputtaa meppiensä puolesta melko ahkerasti: vuonna 2009 40,3 % äänesti omaa ehdokastaan parlamenttiin. Kyllähän se juttu on niin, että europarlamenttivaalit kuulostavat hemmetisti paremmilta kuin kuntavaalit.
Harmittavan moni jättää varmasti tänäkin vuonna äänestämättä, koska politiikka ei yksinkertaisesti kiinnosta. Osa taas suhtautuu kravatein varustettuihin ehdokkaisiin sen verran penseästi, että pysyttelee tarkoituksella uurnien ulottumattomissa. Molemmat vaihtoehdot kuulostavat omiin korviini täysin päteviltä syiltä olla äänestämättä. Tavalliselle kansalaiselle äänestäminen on kuitenkin tärkein tapa vaikuttaa asioihin laajemmalla mittakaavalla. Siitä huolimatta aina löytyy joku, joka napisee Helsingin huonosta asuntotilanteesta tai koirapuistojen määrästä keskusta-alueella, vaikka ei ole itse tehnyt asian eteen yhtään mitään. 
Minä äänestän, koska haluan täysivaltaisen oikeuden valittaa asioista. Ja tietenkin siksi, että kannatan ihan tosissani autotonta keskustaa enkä usko voivani vaikuttaa asiaan muulla tavalla kuin äänestämällä jonkun törpön valtuustoon. Nämä valitut päättävät joka tapauksessa siitä, mitkä oman kunnan palveluista lakkautetaan, korjataanko homekouluja ja laitetaanko siskontytön päiväkodin oveen lappu. Ei mikään pieni tehtävä siis.
Mielipiteitä politiikasta tai syksyn (tai pitäisikö tässä vaiheessa jo puhua talvesta, kun lämpömittari on painunut miinuksen puolelle) pukeutumisesta? Aiotteko äänestää kuntavaaleissa? Miksi, miksi ette?

Lähteet: Stat.fi & Nuorisobarometri 2012.

Hyi Converset!

Vähintään kerran vuodessa joudun pyörtämään sanani jossain asiassa. Sanavarastooni kuuluu vakiovarusteena lausahdus: ”En koskaan.” Joku viisas on kuitenkin joskus tajunnut saman kuin minä: älä koskaan, ikinä, milloinkaan, sano ei koskaan. Ihmisellä on nimittäin jokin hassu taipumus kääntää takkiaan myös muualla kuin puoluekentällä.

Muistan elävästi kuinka kehaisin työpaikan vessassa kollegani pinkkejä Converseja muutama kuukausi sitten. Samaan hengenvetoon lisäsin vielä, että minä en todellakaan voisi kuvitella pitäväni Consseja, koska a) näyttäisin ne jalassa ihan 15-vuotiaalta teiniltä b) soma jalkani suurenisi niissä vähintään kokoon 46 c) kyseiset jalkineet eivät ole oikein tyyliäni. Tiedättehän, voin käyttää lippushortseja hyvällä omallatunnolla, mutta Converseja, niitä en koskaan. Korjattakoon tähän hätään siis vielä, että en suinkaan luokittele kaikkia Consseja käyttäviä teineiksi, vaan yksinomaan itseni. 

Olen sovittanut Consseja kymmeniä kertoja. Varrellisia ja varrettomia. Olen yrittänyt pitää niistä. Olen sinnitellyt viisivuotiaiden Lacosten tennareiden kanssa jo aivan liian pitkään, vaikka mokomiin on kertynyt ainakin tusinan verran reikiä. Olen soutanut ja huovannut lukuisten eri tennareiden välillä ja palannut aina tutun hyllyn äärelle. En kuitenkaan missään vaiheessa ole päässyt eroon sellaisesta mieltä kalvavasta tunteesta, joka on luultavasti asettunut asumaan jonnekin korvieni väliin: jalkani nimittäin näyttävät tennareissa, ja erityisesti Converseissa, jättiläisankan räpylöiltä. Päätin kuitenkin olla välittämättä tuosta häiritsevästä yksityiskohdasta ja käänsin takkini all star –kuosiin.

Loppukaneettina todettakoon vielä, että en rehellisesti sanottuna ole koskaan ollut tennarityttö. En edelleenkään voisi kuvitella pitäväni tennareita esimerkiksi mekon kanssa, vaikka kyseinen yhdistelmä on todistettavasti varsin toimiva. En toisaalta olisi koskaan voinut uskoa, että lokakuussa 2012, lohikäärmeen vuonna, tulen matkustamaan yhteensä 34 tuntia Converset jalassa. En koskaan. Paitsi tietenkin nyt. Jos oikein pinnistelen muistinystyröitäni, niin voin myös tunnustaa, että en ole viimeisten kahden viikon aikana muita kenkiä oikein pitänytkään. Räpylätkin näyttävät nyt paljon pienemmiltä kuin pari viikkoa sitten.

Käytättekö te tennareita? Minkälaisia?

1 5 6 7