Jokseenkin kamala Bali

Ehkä se johtui tungettelevista kauppiaista. Ehkä turistien täyttämistä katukaupoista. Muistan huokaisseeni helpotuksesta, kun pääsin istumaan lentokoneeseen. Bali jäi taakse, luojan kiitos. Tavallaan olin toki viehättynyt silmänkantamattomiin jatkuneista riisiviljelmistä, taivaallisen mausteisista kanavartaista ja kotikutoisesta majapaikastamme, jossa tarjoiltiin Kaakkois-Aasian paras aamupala. Bali oli kuitenkin kaukana paratiisista. Totesin jo kahden ensimmäisen päivän aikana miehelleni, hieman hämmentyneenä itsekin asian todellisesta luonteesta, että Bali ei taida olla minun juttuni. Myönnän liioitelleeni. Näin jälkikäteen olen asiasta jopa vakuuttuneempi kuin aiemmin. Inhosin tuota Indonesian lomaparatiisiksikin tituleerattua kohdetta. Ubud ja Legian olivat pettymyksiä. Sellaisia pettymyksiä, jotka tekivät inhohormoneita lähettävän pesän mieleeni jo ensimmäisten päivien aikana.

Suurin vika oli ihmisissä. Huijareita, linssiin viilaajia, kelmejä mitä lie oli joka puolella. Seisemän päivää jatkuvaa tyrkyttämistä ja kusettamista oli minulle yksinkertaisesti aivan liikaa. Ei sillä, että itsepintaiselta tuputtamiselta voisi Aasiassa matkaillessa välttyä. Balilla, erityisesti Kuta Beachin naapurissa, kaupankäynti saa kuitenkin aivan omanlaisensa mittasuhteet. Myyjät tupsahtavat paikalle jopa silloin, kun luulet olevasi keskellä korpea ja pysähdyt vaivihkaa lukemaan karttaa.

Jotta välttyisin olemasta kohtuuton, kiittämätön ja kaikin puolin tylsämielinen, haluan antaa Balille vielä mahdollisuuden. En siis nyt, mutta sitten joskus myöhemmin. Muistelen edelleen lämmöllä maailman parasta Mie Gorengia, jota mutustellessani silmäilin Mount Baturin siluettia, joka piirtyi sumuista taivasta vasten. Ja muistan sanoneeni “vau” tai jotain muuta yhtä runnollista sopivasti liekehtelevien nuudelien pyöriessä suussani.




Pieniä paratiisisaaria on sittenkin olemassa

”Ooh”, taisin henkäistä hiljaa sillä hetkellä kun veneemme lipui valkoiselle hiekalle. Lukuisten ylikansoitettujen rantojen ja tyrkyttävien myyntimiesten jälkeen en uskonut löytäväni Aasiasta sellaista paikkaa, jota voisin edes suhteellisen hyvällä omallatunnolla kutsua paratiisiksi. Muutaman tunnin venematkan päässä Balilta sellainen kuitenkin löytyi. Gili Meno. Kahden neliökilometrin kokoinen saari, jossa ei ole lainkaan päristeleviä moottoriajoneuvoja, katulamppuja tai huomattavaa väenpaljoutta. On vain turkoosia vettä ja valkoista hiekkaa. Tai no onhan siellä toki vähän muutakin. Kiireettömiä rantakahviloita ja hevoskärryjä niille, jotka haluavat matkata mukavasti. Neljän päivän aikana totuin pesemään hiukseni suihkussa, joka sylki ulos ainoastaan kylmää tai haalean lämmintä suolavettä. Poltin selkäni melko pahasti auringossa ja snorklasin kilpikonnien kanssa. Jossain vaiheessa aloin toivoa, että voisin jäädä asumaan mereen. Muuttua vaikka merenneidoksi.

Paratiisilla oli valitettavasti myös varjopuolensa. Viimeisenä päivänä sain kehiteltyä itselleni jonkin sortin ruokamyrkytyksen, vatsataudin tai minkä lie. Ehkä se tuli eräässä ravintolassa nauttimastani majoneesia tursuilevasta salaatista, kylmästä jääkahvista tai jostain sellaisesta aineksesta, joista aina varoitellaan ulkomaanmatkaajia. Muistan kuumehoureen ja pahoinvoinnin huuruisesta yöstä sen verran, että pelkäsin kuolevani tuonne pienelle saarelle. Eilisen päivän suurin voimainponnistus oli seitsemän tunnin matkanteko Balille, jonne selvisin hengissä erinäisten lääkkeiden voimin. Tänään tunnen itseni suorastaan uudestisyntyneeksi. Kävin pedikyyrissä ja ostin erään ruuhkaisen kadun varrelta suloiset sandaalit.