Pieniä paratiisisaaria on sittenkin olemassa

”Ooh”, taisin henkäistä hiljaa sillä hetkellä kun veneemme lipui valkoiselle hiekalle. Lukuisten ylikansoitettujen rantojen ja tyrkyttävien myyntimiesten jälkeen en uskonut löytäväni Aasiasta sellaista paikkaa, jota voisin edes suhteellisen hyvällä omallatunnolla kutsua paratiisiksi. Muutaman tunnin venematkan päässä Balilta sellainen kuitenkin löytyi. Gili Meno. Kahden neliökilometrin kokoinen saari, jossa ei ole lainkaan päristeleviä moottoriajoneuvoja, katulamppuja tai huomattavaa väenpaljoutta. On vain turkoosia vettä ja valkoista hiekkaa. Tai no onhan siellä toki vähän muutakin. Kiireettömiä rantakahviloita ja hevoskärryjä niille, jotka haluavat matkata mukavasti. Neljän päivän aikana totuin pesemään hiukseni suihkussa, joka sylki ulos ainoastaan kylmää tai haalean lämmintä suolavettä. Poltin selkäni melko pahasti auringossa ja snorklasin kilpikonnien kanssa. Jossain vaiheessa aloin toivoa, että voisin jäädä asumaan mereen. Muuttua vaikka merenneidoksi.

Paratiisilla oli valitettavasti myös varjopuolensa. Viimeisenä päivänä sain kehiteltyä itselleni jonkin sortin ruokamyrkytyksen, vatsataudin tai minkä lie. Ehkä se tuli eräässä ravintolassa nauttimastani majoneesia tursuilevasta salaatista, kylmästä jääkahvista tai jostain sellaisesta aineksesta, joista aina varoitellaan ulkomaanmatkaajia. Muistan kuumehoureen ja pahoinvoinnin huuruisesta yöstä sen verran, että pelkäsin kuolevani tuonne pienelle saarelle. Eilisen päivän suurin voimainponnistus oli seitsemän tunnin matkanteko Balille, jonne selvisin hengissä erinäisten lääkkeiden voimin. Tänään tunnen itseni suorastaan uudestisyntyneeksi. Kävin pedikyyrissä ja ostin erään ruuhkaisen kadun varrelta suloiset sandaalit.