Maailman kaunein mekko

En ole koskaan erityisemmin pitänyt pitkistä mekoista. Lähinnä siksi, että ne eivät mielestäni sovi vartalolleni kovinkaan hyvin. Päälle vuosi sitten ostin sitten ensimmäisen pitkän trikoomekkoni ja ihastuin kovin sen käytännöllisyyteen. Lyhyen yhteiselomme aikana se on osoittautunut yhdeksi luottovaatteekseni ja pelastanut minut miljoonilta asukriiseiltä. Se on ollut pettämätön partneri pitkillä lentomatkoilla ja uskollinen ystävä aamun varhaisista tunneista yömyöhään asti. Siis kaikin puolin täydellinen vaate oikeastaan.

Päivä ennen Ateenaan matkustamista törmäsin Zarassa erääseen mekkoon. Näpläsin sitä hetken ja siirryin lopulta eteenpäin. Hetken päästä palasin sitten takaisin ja vein tämän valkoisen vaatekappaleen sovituskoppiin. Jahkailin. Mekko tuntui arkikäyttöön liian fiiniltä. Ehkä juhlava vaikutelma syntyy materiaalin ja pituuden yhdistelmä, tiedä tuosta sitten, mutta lopulta mekko jäi kauppaan ja minä lähdin kotiin.

Myöhemmin minua harmitti ja näin jopa unta tuosta mekosta seuraavana yönä. Tämä ihan klassinen tarina siis, kyllähän te tiedätte. Ateenassa sama mekko tuli kaupassa minua vastaan. Jos aivan rehellisiä ollaan, ei tämä kohtaaminen ollut mikään sattuma, vaan järjestetty juttu. Mies tiedusteli varovasti, että kai minä aion sitten käyttää tuota jossain, kun porhalsin nokka pystyssä kohti sovituskoppeja.

Yleensä en koskaan osta vaatteita, mikäli en ole sataprosenttisen varma ostopäätöksestäni. Välillä kuitenkin, sanotaanko esimerkiksi kerran vuodessa, kannattaa ottaa riskejä. Jos jokin vaatekappale saa naisen tuntemaan itsensä prinsessaksi jopa kärventävässä 40 asteen helteessä, on järjettömältä tuntuneen ostoksen teko ollut sittenkin kaikkea muuta kuin järjetön.

Tuossa valkoisessa mekossa vaeltelin eilen Agoran temppelialueella. Kun tuuli aina välillä tarttui helmoihini, kuvittelin pienessä ja vallattomassa mielessäni itseni kävelemään antiikin Kreikkaan. Jos jokin vaatekappale saa mielikuvituksen laukkaamaan näin villisti, on siinä todella oltava jotain taikaa.

Terveisiä Ateenasta

Matkamme Ateenaan ei alkanut kovin oppikirjamaisesti. Lähdimme perjantaina töiden jälkeen ajelemaan mökiltä kohti pääkaupunkiseutua. Kun sitten lopulta pääsimme anoppilaan ja kannoimme tavarat sisälle, huomasi mieheni jättäneensä kaikki vaatteensa, kalsareita ja sukkia lukuun ottamatta, mökille.

Kahden tunnin ajomatka takaisin maaseudulle ei luonnollisestikaan houkuttanut enää iltamyöhällä, joten vaihtoehtoja ei kovin runsaasti ollut. Pienen jutustelutuokion jälkeen kiirehdimme Jumboon ja ostimme miehelle housut ja pari t-paitaa matkalle mukaan. Ei mikään paras mahdollinen startti lomalle.

Saavuimme Ateenaan eilen. En oikein tiennyt mitä tältä kaupungilta odottaa, joten päätin jo ennen lähtöä, että parempi olla odottamatta mitään. Matkustaa vain ja katsoa, mitä tästä kaikesta ajattelen.

Oikeastaan jo ensimmäisen päivän jälkeen huomasin, että tämä kreikkalainen suurkaupunki on kuin tehty minua varten. Aasian muistot ovat vielä niin tuoreena mielessäni, että en tietenkään voi olla vertaamatta Ateenaa Kuala Lumpuriin. Olen niin onnellinen, että nämä kaksi kaupunkia ovat kuin yö ja päivä. Täällä moni asia tuntuu kotoisammalta kuin Malesiassa, niin paljon välittömämmältä. Näiden kahden päivän aikana olen ehtinyt rakastua Plakan idyllisiin katuihin, ihmetellä Akropolis-museon arkeologisia löytöjä ja syödä suloisessa tavernassa herkkuruokaa elävän musiikin kohistessa korvissani.

Kahden päivän takainen vaatesähläys tuntuu nyt vain pieneltä muruselta muistin valtameressä. Kenties senkin tarkoitus oli vain muistuttaa minua siitä, että kummallisia vastoinkäymisiä voi matkan varrella tulla vastaan. Oikeastaan ne vähän niin kuin kuuluvat asiaan.

Loppujen lopuksi kaikki meni kuitenkin paremmin kuin hyvin. Olisihan elämä aivan mahdottoman tylsää, jos koskaan ei kävisi mitään. Vaikka ei sillä, luojan kiitos minä en ollut meistä se, joka unohti ottaa vaatteet mukaan.