Hyvästi Kuala Lumpur

Useimmiten jäähyväiset ovat aina jollain tavalla surumielisiä tapahtumia. Mitä lopullisemmasta asiasta on kyse, sitä kitkerimmiltä hyvästit tuntuvat. Silloin tällöin käy kuitenkin niin, että jäähyväiset tuntuvat sellaiselta vapautuneelta huokaisulta, joka päästetään suusta silloin, kun ihminen näkee oman laukkunsa rullaavan ehjänä matkatavarahihnaa pitkin.

Kieltämätön helpotuksen tunne valtasi minut, kun lentokoneen pyörät irrottivat otteensa Malesian maaperästä. Yritin tiristää edes pientä haikeuden hiventä jostain sisimmistäni, mutta sellaista ei yksinkertaisesti sieltä löytynyt. En edes yrittänyt kurotella vieressäni istuvan saksalaispariskunnan yli ikkunaa, jotta olisin voinut luoda vielä viimeisen silmäyksen maahan, joka on ollut kotini liki vuoden ajan. Sen sijaan keskityin lukemaan Air Asian kiiltäväpintaisesta propagandalehdestä artikkelia, jossa mainostettiin lentokapteenin kirjoittamaa uutuuskirjaa.

Ehkä suhtaudun Malesiaan liian analyyttisesti. Ajattelen asioita liikaa. Toisaalta jos kerran on sattunut tajuamaan jonkun ajatuksen sen kaikessa mittavuudessaan, ei siitä enää pääse eroon. Jossain vaiheessa, en enää muista milloin, yksinkertaisesti ymmärsin, että Malesia maa, jossa on vaikea hengittää. Kulttuuriset erot ovat niin suuria, että pidemmän ajan kuluessa ne alkavat tuntua tiiliskiviltä rinnan päällä. Vaikka yrittää sopeutua, niin siitä huolimatta huomaa olevansa liian erilainen. En ole esimerkiksi elämässäni koskaan tuntenut oloani naisena niin aliarvostetuksi kuin Malesiassa. Välillä ei mennyt päivääkään, ettenkö olisi ihmetellyt, miten yksinkertaisistakin asioista saadaan yhdellä kädenheilautuksella tehtyä niin vaikeita.

Monet ovat kysyneet minulta, aionko joskus palata takaisin Malesiaan. En tiedä, olen vastannut. Malesia tarjoaa eittämättä niin lomamatkalaisille kuin pidempiaikaisillekin asukkaille yllin kyllin nähtävää. Merkkirytkyjä monikerroksisissa ostoskeskuksissa, majesteettisia pilvenpiirtäjiä, valkohiekkaisia rantoja ja ruokaa, jossa näkyvät niin kiinalaiset, intialaiset kuin malesialaisetkin vaikutteet. Monesti tuntui kuitenkin siltä, että maasta puuttuu jotain hyvin perustavanlaatuista. Kaikki on muualta lainattua. Toisinaan mietin, että olen asunut maassa, jolla ei ole lainkaan omaa identiteettiä.

P.S. Mikäli joku lukija kaipaa lisää matkailuvinkkejä tai neuvoja pidempiaikaisen asunnon etsintään Malesiasta, niin vastaan kysymyksiin mielelläni kommenttiboksissa, facebookissa tai sähköpostitse.



Teeplantaaseilla haaveilin pitkähihaisista paidoista

Tajusin tänään, että olen tässä matkan varrella kyllästynyt kesään. En ole oikeastaan aiemmin edes hyväksynyt sellaista ajatusta, sillä olenhan vuosikausia huokaillut elokuun viimeisinä päivinä pieniä naiiveja ajatuksia ikuisesta kesästä tai jostain muusta yhtä typerästä. Nyt kuitenkin huomaan, että sandaaleihin, riemunkirjaviin toppeihin ja jokapäiväiseen auringonpaisteeseen kyllästyy. Kyllästyminen tulee väistämättä. Joskus se saapuu hitaasti ja venytellen, toisinaan hieman vikkelämmin. Joskus se valtaa ajatukset vähän samaan tahtiin kuin vuosirenkaat, jotka kasvavat kotipihassa möllöttävän tammen ympärille.

Kaipaan hivenen verran villapaitoja, nilkkureita ja paksuja huiveja. Ymmärrys tästä iski tajuntaani ensimmäistä kertaa jo kuukausi sitten, kun olimme mieheni, äitini ja anoppini kanssa Cameron Highlandsilla. Astuttuani ulos ilmastoidusta bussista en meinannut uskoa, että olin oikeasti edelleen Malesiassa. Viileä vuoristotuuli toi mieleen etäisesti Suomen kesän. Ette voi uskoa miten iloinen olin siitä, että sain vetää ylleni kevyen maximekon sijasta housut ja pitkähihaisen paidan.

Innostukseni lämpimämpään pukeutumiseen ei jäänyt pelkkiin pitkähihaisiin puseroihin. Viime viikolla kävin ostamassa itselleni uuden talvitakin. Tuntui eriskummalliselta sovittaa karvavuorellista parkaa, kun jalassani keikkuivat sandaalit ja ikkunan takana jalkakäytävä huohotti 35 asteen helteestä. Joulukuun lopussa en varmaan enää edes muista, miten polttavalta hiekka voi tuntua varpaiden alla tai miten nopeasti aurinko jättää raa’at jälkensä paljaalle iholle. Yhdeksän kuukautta kestäneen kesän jälkeen en yksinkertaisesti malttaisi millään odottaa, että pääsen taas tanssimaan jäisillä jalkakäytävillä ja kävelemään lumituiskussa luennolle.

Vanhojen matkapotrettien lisäksi tämän postauksen kuvissa näkyvät myös uudet Diorin kakkulat, jotka löysin miesten mallistosta eräänä tiistaipäivänä. Kuinka tyypillistä.

Takaisin kotiin tai jonnekin

Pari viikkoa sitten istuskelin mökkirantamme laiturilla ja katselin taivaalla lentävän kurkiauran järjestäytymistä. Nyt makoilen uudessa asunnossamme Kuala Lumpurissa ja kuuntelen ikkunamme alla kulkevan valtatien huminaa. Uusi seitsemännen kerroksen luukkumme on todellinen namupala, jossa on oikeastaan kaikki aikalailla kohdallaan harmonisen väristä sisustusta myöten. Vuokra on kohtuullinen ja paikka ennalta tuttu. Ihan kuin olisi kotiin palannut.

Viimeisen vuoden aikana olen tullut siihen tulokseen, että en rakastakaan lämpöä niin paljon kuin olin aiemmin kuvitellut. Suomen kesä ja asfaltin tuoksu sateen jälkeen ovat mielessäni yhä kolme kuukautta kestäneen visiitin jäljiltä. Lupasin taannoin itselleni, että en Suomessa valita kylmistä tuulista tai harmaista sateisista päivistä. Lupasin iloita siitä, että tässä maailmassa on paikka, jossa joutuu joskus kesälläkin pukeutumaan villatakkiin, koska ilman sitä iho on jatkuvasti kananlihalla. Vaikka kuinka lupasin, niin siitä huolimatta haikailin aina välillä Malesian aivan liian kuumaa ilmastoa, joka nostattaa painostavan hien pintaan, jos erehdyt ottamaan yhtään joutuisamman askeleen pian lähtevää junaa kohti. Tai oikeastaan, ei tarvitse edes kiiruhtaa, hiki nousee pintaan siitä huolimatta.

On hassua, miten nopeasti ihminen loppujen lopuksi unohtaa asioita. Pieniä, suuria, mitättömiä tai jopa niitä vähän tärkeämpiä juttuja, joita ei missään nimessä pitäisi kadottaa mielestä. Joskus saatan esimerkiksi television ääressä unohtaa, mitä oikein olinkaan katsomassa tai puhua ravintolan tarjoilijalle vahingossa väärää kieltä. Tai sitten saatan muistaa asioita väärin. Luulla, että tukahduttavassa helteessä kävely olisi tällä kertaa jotenkin hohdokasta tai ajatella, että esimerkiksi prepaid-liittymän avaaminen olisi täällä nyt yhtä helppoa kuin Suomessa. Tai muistaa, että ihoni olisi täällä Malesiassa paremmassa kunnossa, vaikka oikeasti aurinko ja kostea ilmasto on nostanut akneni jälleen uusiin ulottuvuuksiin.

Ehkä unohtelu ja ajatusten uudelleen järjestäytyminen johtuvat loppujen lopuksi lähinnä levottomista jaloista, jotka tahtovat olla koko ajan liikkeellä. Olla jossain tietämättä tarkalleen missä. Kun olen Suomessa, haluan olla jossain muualla. Ja kun olen täällä kaukana, niin alan jossain vaiheessa ikävöidä ja kaivata kotiin. Ehkä alan vihdoinkin ymmärtää, että todellinen koti löytyy sieltä, mihin kaipaus kantaa kaikista kovimmin. Eikä tämän asian tajuamiseen kulunut kuin 24 vuotta. Niin ihanaa kun matkustelu onkin, ei mikään paratiisisaari maailmassa voita Tampereen pientä kaksiota, jonka falskaavat ikkunat päästävät talvisin kylmää ilmaan sisätiloihin. Ei edes tämä 50 neliön asumus, jonka kattouima-altaalta näkyvät Petronasin pöyhkeät kaksoistornit.

Haluaisitteko te asua jossain muualla vai oletteko tyytyväisiä nykyiseen kotimaahanne?

1 2 3 4