Jälleennäkeminen

Viikkoja on tullut ja niitä on myös mennyt. Kokonaisia kuukausia huomaamattani. Syyskuun alussa istua möllötän jälleen Kuala Lumpurin paahtavan auringon alla ja vedän keuhkoihini pakokaasujen täyttämän suurkaupungin ilmaa. Ehkä maistelen liian tulista ruokaa ja muistelen kaiholla Makuunin herkullisia peacelätkiä ja tahmaisia turkinpippureita, jotka saavat mieleni tähdet tuikkimaan. Ja sitten luultavasti huomaan, ettei mikään ole muuttunut. Kuala Lumpur on yhtä kotoisa, ristiriitainen ja suureleinen kuin se oli lähtiessäni. Huoneistohotellimme kuntosalilla hikoilevat samat miehet ja naiset kuin aiemmin, valkoiset ja harmaat treenitopit ovat ehkä kuukausien puurtamisen jälkeen jääneet löysiksi sopivista paikoista. Ja huomaan, että kerroksessa 37 on edelleen alkava vesivahinko ja että vartijamme eivät puhu vieläkään edes kohtuullisen hyvää englantia. Ja luultavasti löydän lähimmän hotellin kulmalta sen tutun ja turvallisen kojun, josta saa järkälemäisen hyviä friteerattuja banaaneja petollisen halpaan hintaan.

Koska viimekertaisesta päivityksestä on kulunut hävettävän paljon aikaa, on ehkä kohteliasta kertoa sekavien mielikuvien lisäksi myös jotain konkreettisia asioita, joita viime kuukausien aikana on tapahtunut. Haluan myös jollain tasolla selittää sitä, miksi en ole enää pitkään aikaan käynyt täällä. Rehellisesti sanottuna tietokoneeni kansioissa on lojunut useitakin kirjoituksia, jotka eivät syystä tai toisesta koskaan päässeet näkemään päivänvaloa.

Opiskelijavaihtomme viimeisestä kuukaudesta muodostui suorastaan painajaismainen, kun paremmalla puoliskollani diagnosoitiin lukuisten unettomien öiden, lääkärikäyntien ja kuvausten jälkeen välilevynpullistuma alaselässä. En olisi tietenkään missään vaiheessa uskonut, että joudumme testaamaan Malesian sairaanhoitoa, mutta ehkä tällä kokemuksella oli kaikesta happamuudestaan huolimatta jokin suurempi tarkoitus. Jossain vaiheessa pelkäsin, että huolestuneisuus uurtaa pysyvät rypyt otsalleni, kun toimin mieheni liikkuvana kainalosauvana useiden viikkojen ajan. Toukokuun lopussa en muista toivoneeni mitään muuta kuin sitä, että pääsisin takaisin kotiin. Sairastuminen hankaloitti jokapäiväistä elämää merkittävästi, sillä aamuisin pelkkä sängystä nouseminen kesti pahimmillaan yli kaksikymmentä minuuttia. Kaiken hyvän lisäksi hieman ennen lähtöämme kävi ilmi, että yksi pankkikorteistamme oli kopioitu jollain automaatilla. Joku onnellinen kelmi nosti lopulta tilimme tyhjäksi jossain kaukana Yhdysvalloissa. Muistan vihanneeni Malesiaa, kun istuimme paikallisella poliisiasemalla ja yritimme saada komisariot ymmärtämään mitä oli tapahtunut. Näistä tapahtumista olisi tietenkin saanut meheviä tarinoita kirjoitettua tänne blogiin raflaavien otsakkeiden kera.


Suomessa en ole koko kesän aikana tehnyt oikeastaan muuta kuin töitä. Liian usein olen huomannut, että työpäiväni venyvät kaksitoistatuntisiksi ja, että naputan tietokoneen näppäimistöä vielä keskiyön jälkeen. Joinakin päivinä olen ihan oikeasti kysynyt itseltäni, miksi olen jossain idioottimaisuudessani valinnut kaikista mahdollisista vaihtoehdoista media-alan, jossa ihminen joutuu päivystämään tuntosarvet pystyssä 24 tuntia vuorokaudessa? Näiden kahden kuukauden ajan olen tehnyt kollegani kanssa kahdestaan viikkolehteä, ylittänyt itseni monta kertaa ja pusertanut nolostuksen kyyneliä, kun julkaistusta jutusta on löytynyt kirjoitusvirhe. En olisi kuitenkaan koskaan uskonut, että paikallislehdessä voisi olla näin hauskaa. En olisi koskaan uskonut, että minusta voisi tulla uutistoimittaja, mutta nyt huomaan, että sellainen haluaisin ehkä sittenkin olla.

Tähän verrattoman kiireiseen yhtälöön bloggaaminen on sopinut huonosti. Malesiassa kohtamaamme vastoinkäymiset aloittivat kirjoitusblokin, joka sai luontaisen jatkeen täällä Suomessa. Kun olen haastatellut, valokuvannut, kirjoittanut ja taittanut lehteä viikosta toiseen, ei minun ole enää tehnyt mieli avata tietokonetta vapaa-ajallani. Aloitin bloggaamisen kuitenkin aikoinaan siksi, että saan vapaasti kirjoittaa ajatuksiani jonnekin, jossa sisältöä ei määritä kukaan muu kuin minä itse. Tämän asian olen ilmeisesti unohtanut tyystin.

Palaaminen kuukausien hiljaisuuden jälkeen tuntuu hieman samalta, kun näkisin jotain kaukaisia sukulaisia pitkästi aikaa. Sellaisia sukulaisia, jotka ovat nähneet minut viimeksi silloin, kun olin vaahtosammuttimen kokoinen pikkutyttö, joka juoksi omakotitalomme pihalla takapuoli paljaana.

En tahdo lähteä

Tiedättekö sen tunteen, kun joudutte lähtemään ihanasta paikasta ja jossain mielenne sopukoissa käytte pientä kamppailua itkupotkuraivareita vastaan? Eilen minulle kävi näin. Halusin heittää jättimäistä pökälettä muistuttavan rinkan selästäni, heittäytyä lattialle ja huutaa: “minä en lähde täältä minnekään!” En tietenkään tehnyt näin, sillä olisihan tämän kaltainen käytös täysin sopimatonta 23-vuotiaalle nuorelle naiselle. Olin viettänyt viisi upeaa päivää Langkawilla ja olin jo impulsiivisuudessani päättänyt, että haluan rakentaa jollekin pienelle saarelle majan ja jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi. Halkaista kookospähkinöitä machetella ja antaa maininkien myllyttää minua niin, että sekuntien ajan luulisin hukkuvani suolaiseen mereen.

Aina tulee kuitenkin se hetki, jolloin on lähdettävä. Paluumatkalla istuin yhdeksän tuntia bussissa ja söin niin paljon jogurtin makuisia Mentoksia, että vatsani tuli kipeäksi. Linja-auton ilmastointi roiski jääkylmää vettä päälleni viimeisen kolmen tunnin ajan ja kuljettaja piti tarpeettoman paljon vessataukoja, ruokataukoja tai taukoja ilman varsinasta tarkoitusta. Minä olisin halunnut ankkuroida itseni auringon punertamalle rannalle enkä epämukavalle penkille, jota takana istuva mustatukkainen poika potki aina hereillä ollessaan. Nautittuani muutamana iltana aterian kynttilän valossa meren rannalla, tuntui arkeen palaaminen tietenkin hieman surulliselta.

Yllätyin siitä, miten paljon pidin Langkawista. Nyt oikeastaan ihmettelen, miksi alun perin olin edes epäillyt kyseisen paikan mielekkyyttä, sillä minähän rakastan merta ja valkoista hiekkaa. Palaan teille myöhemmin tarkemman matkakertomuksen muodossa, sillä haluan estää edes yhtä ihmistä tuhlaamasta rahojaan joutaviin saarihyppelyihin, joiden tuliaisina matkailija saa mukaansa korkeintaan pahasti palaneen olkapään ja tyhjän vatsan.

Nopeita autoja ja hiertäviä kenkiä

Eräs ystäväni lähetti minulle facebookissa viestin, jossa hän pyysi minua ystävällisesti päivittämään blogiani. Viime aikoina olen kärsinyt hienoisesta kirjoitusblokista, vaikka luulisi kerrottavaa riittävän, kun kohtaan lähes joka päivä jonkinlaisia uusia asioita tai haasteita, jotka saavat minut välillä kihisemään raivosta tai vetävät suupieliä niin paljon ylöspäin, että pelkään kasvojeni repeävän.

Ehkä yksi elämäni suurimmista elämyksistä piti olla eilen, kun menimme erään suomalaisporukan kanssa tsemppaamaan Kimi Räikköstä Sepangin radalle. Jossain vaiheessa se tuli, ymmärrys, taju, mikä lie, ui kohti kuin jonkinlainen lannistava kala ja vilkaisi minua järkälemäisen suurella silmällään, ja silloin ymmärsin. Vaikka istuin vain parinkymmenen metrin päässä ohi ajavista autoista, en minä, tai oikeastaan moni muukaan, tiennyt missään vaiheessa, mitä koko kisassa tapahtui. Tämän tajuaminen oli tavallaan jopa hieman masentavaa. Verkkosivut eivät tietenkään toimineet kisa-alueella enkä kehdannut soittaa metelin keskeltä isälleni Suomeen ja kysyä, mitä helkkaria täällä oikein tapahtuu. Minikokoinen ruutu kentän laidalla ei rehellisesti sanottuna auttanut pysymään ajan tasalla lainkaan. Istuessamme paluumatkalla bussissa luimme otsat rypyssä urheilu-uutisia, joissa tituleerattiin Malesian gp:tä vaiherikkaaksi. Meidän huippuhetkemme oli se, kun eräs auto pölisi meidän kurvissamme ulos radalta.

Älkää käsittäkö minua väärin. Oli ainutlaatuista nähdä paikan päällä jotain sellaista, jota on aina katsonut pelkästään televisiosta. Jatkuvaa kierrosta ajavia autoja seuratessa alkoi jossain vaiheessa tuntua siltä, että rata pyöri kuin karuselli ja itse asiassa autot pysyivätkin paikallaan. Vaikka omalla kotisohvalla ei pysty saavuttamaankaan samanlaista tunnelmaa kuin tuhansien ihmisten valtaamassa katsomossa, on formuloita kuitenkin melkeinpä mukavampaa katsoa televisioruudusta kuin istua paikan päällä korvatulpat korvissa ja kuunnella vierustoverin sanoja, jotka kantautuvat kuulosuojaimien läpi jopa lähietäisyydeltä epäselvinä ähkäisyinä. Saattaisin olla tyystin eri mieltä urheilutapahtuman mielekkyydestä, jos edessäni olisi nököttänyt massiivinen monitori, joka olisi ilmoittanut kehää kiertävien autojen järjestyksen ja näyttänyt edes pienen makupalan hekumallisimmista hetkistä.

Päivän suurin oivallus liittyi kuitenkin kenkiin kuten otsikosta voi päätellä. En tiedä missä vaiheessa opin olemaan laittamatta uusia, sisään ajamattomia jalkineita jalkaan silloin, kun tiedossa on paljon kävelyä. Löysin edellisenä päivänä eräästä urheilukaupasta suorastaan törkeän siistit Vansin kangaskengät, jotka ahneuksissani tietenkin ängin jalkaani kisapäivänä huonoin seurauksin. Kuvitelkaa, että olen jossain hölmöyksissäni ollut vielä joskus sitä mieltä, että Vansit ovat rumat. Ihme tyyppi.