Malesialaiset pukeutuvat toppatakkeihin

Taannoin viereeni istui juna-asemalla toppatakkiin pukeutunut nuorimies. Tunsin pienten hikikarpaloiden alkavan kihelmöidä otsallani, kun huomasin rotsin olevan vielä paksumpi mitä kaukaa katsottuna olin arvioinut. Pelkkä näky sai minut kaivamaan vesipullon laukustani ja juomaan kunnollisen kulauksen juomaa. Seuraavana päivänä en edes hämmästynyt, kun ostarin edessä minua vastaan käveli nahkatakkinen poika. Aurinko oli jälleen kärventänyt kadut niin kuumiksi, että niillä olisi pystynyt melkein paistamaan makkaraa. Dingon Neumannia etäisesti muistuttava 2000-luvun juppi kulki eteenpäin ei-mitään ilme kasvoillaan, autuaan tietämättönä minun t-paitani selkäosasta, joka oli alkanut jo epäilyttävästi vettyä, vaikka olin ollut ulkona vasta kymmenen minuuttia.

Pelkään joka maanantai saavani lämpöhalvauksen kesken koulupäivän, koska joudun pukeutumaan yliopiston ohjesääntöjen mukaisesti kauluspaitaan ja pitkiin housuihin. Säädyllisessä pukeutumisessa on kuitenkin hyvätkin puolensa: mitä peittävämmin pukeudun, sitä vähemmän saan kokea minkäänlaista pälyilyä paikallisten osalta. En varmaan missään vaiheessa totu siihen painostavaan tunteeseen, kun istua möllötän jossain paikallisella asemalla hikisessä kauluspaidassani ja kaikki junan ulostamat ihmiset luovat minuun pitkän, lyhyen tai vähintäänkin uteliaan silmäyksen. Äärimmäisen vaivaannuttavaa. Monesti olen ollut aivan varma, että nenässäni roikkuu räkäpallo tai sepaluksestani tursuaa pitsiset alushousut, mutta ihmiset tuijottavat minua ilman mitään varsinaista syytä. Naiset, miehet ja lapset. Tunnen itseni välillä jonkinlaiseksi nähtävyydeksi.

Olen asunut kuukauden Malesiassa enkä ole kertaakaan pukeutunut kaupunkikierrokselle shortseihin tai hameeseen. Kun törmäsin viikko sitten hindutemppelin juurella naiseen, jonka pakarat vilkkuivat iloisesti shortsien lahkeiden alta, tunsin itseni suorastaan siveäksi farkuissani, topissani ja leokuvioisessa huivissani. Ja kun olin tullut seisahtaneeksi siihen väenpaljouden ja liian lyhyiden shortsinlahkeiden keskelle, niin pitihän minun tietenkin alkaa pohtia uuden kotimaani pukeutumisetikettiä vain päästäkseni siihen tulokseen, että itsensä vaatettaminen on täällä välillä melko hankalaa.

Alla olevissa kuvissa minulla on jalassani legginsit, joissa on takana taskut. Asun maassa, jossa lämpötila laskee harvoin alle 25 asteen ja pukeudun täällä kalsareihin.

Turistit rysässä

Kävelin perjantaina 272 porrasta hindutemppeliin. Olin jo ennalta varautunut siihen, että Kuala Lumpurin yksi suosituimmista nähtävyyksistä kuhisee turisteja. Olin oikeassa. Batu-luolat ovat suuren luokan turistirysä, jossa saattaa huomaamattaan joutua yhden jos toisenkin kiinalaisen kanssa samaan valokuvaan. Varastelevista apinoista, punanenäisistä matkailijoista ja 30 asteen tukahduttavasta helteestä huolimatta en voinut olla henkäilemättä ihastuksesta jättimäisten kalkkikiviluolien levitessä silmieni edessä. Ilmeikkäät patsaat, kummalliset tuoksut ja korkeuksissa lennelleet lepakot ihastuttivat minua monin verroin enemmän kuin matkaoppaissa ylistetyt Petronasin kaksoistornit. Oikeasti minun piti ihan konkreettisesti nipistää itseäni, että sain varmistuksen siitä, että olen siellä, missä kuvittelin olevani.

Ehkä siinä meni sekunti, ehkä siinä meni kolme, joka tapauksessa tajusin hyvin nopeasti pitäväni luonnon muovaamista rakennelmista huomattavasti enemmän kuin keskustan hulppeista pilvenpiirtäjistä. Jopa rähjäiset lähiöt ja pienillä parvekkeilla kuivuvat raidalliset pyykit ovat alkaneet herättää minussa jonkinlaisia kotoisuuden tunteita, ja ilahdun aidosti niinä hetkinä, kun törmään maaseudun juna-aseman liepeillä käyskenteleviin lehmiin. Ehkä ydinkeskustan tungetteleva ja epätahtinen meteli ovat minulle välillä liikaa. Loppujen lopuksi olen kuitenkin suomalainen, jonka ykköskoti sijaitsee 200 000 ihmisen asuttamassa kaupungissa Pirkanmaalla.

Liki 300 portaan kapuaminen oli yllätyksekseni varsin vaivatonta. Ehkä minun pitäisi jossain hulluuden puuskassa kivuta 32. kerroksessa sijaitsevaan kotiimme ja testata kuinka hyvässä kunnossa oikeasti olen. Ilmastoimaton rappukäytävä asettaa tosin omanlaisensa haasteet suoritukselle, mutta uskaltaisin silti väittää, että 640 askelman kipuaminen saattaisi onnistua suhteellisen kivuttomasti.

Jotain nähtävää jäi vielä tulevaisuuden varalle: mahdollisuus kolmen tunnin seikkailuun pimeissä luolissa. Onneksi valmiissa maailmassa ei ole kiire minnekään, ja hengelliset maisemat ovat vain 15 minuutin päässä kiivasliikkeisestä keskustasta.

Eräs kurjaakin kurjempi elokuva

Katsoin muutama päivä sitten ylistetyn elokuvan Les Misérables. Olen hyvin pettynyt, sillä odotin tältä musikaalilta paljon eikä se lunastanut lupauksiaan oikeastaan lainkaan. Elokuvan nimeä on huohotettu äärimmäisen monessa lehdessä ja blogissa, joten kuvittelin elokuvaelämyksen olevan vähintäänkin neljän tähden luokkaa. Tom Hooperin ohjaama Kuninkaan puhe miellytti minua suuresti, mutta oli ilmeisesti amatöörimäistä odottaa myös seuraavan tuotoksen olevan yhtä loistava kuin edeltäjänsä.

Kun elokuvan ensimmäiset viisi minuuttia olivat ehtineet pyöriä ruudulla, aloin kurtistella kulmiani. Kysyin itseltäni: voiko tosiaan olla niin, että Russsell Crowen tähdittämä elokuva on ihan oikeasti huono tai vähintäänkin keskinkertainen ja että suurin osa kriitikoista on täysin eri linjoilla kanssani? Daily Mail, The Telegraph, HS, The Guardian ja Aamulehti. Tähtiä on ropissut edellä mainituilta auktoriteeteilta sellaisella tahdilla, että en ole enää pysynyt laskuissa mukana. Ehkä minun pitäisi ryhtyä kriitikoksi.

Kärsittyäni liian kauan epämukavalla istuimellani, vaihdettuani asentoa huonolla matematiikalla laskettuna ainakin sata kertaa ja syötyäni kulhollisen pähkinöitä, luovutin. Tämä elokuva oli karvas pettymys. Crowe oli vielä kaiken pahan lisäksi henkeäsalpaavan huono laulaja. Les Misérables on kieltämättä spektaakkeli, tosin harmittavan heikko sellainen. Elokuva, jonka lukuisista kappaleista jäi mieleen vain yksi. Onkohan minussa jotain vikaa, kun hipsin puolentoista tunnin kohdalla siivoamaan vessanpöntöstä pissatahroja ja palasin ruudun ääreen lopputekstien kohdalla?