Kotiutuminen

Minun piti matkustaa maailman ääriin ennen kuin tajusin kuntosalilla käymisen hienouden. Olen tällä viikolla käynyt uskomattomat kolme kertaa treenaamassa hotellikompleksimme salilla ja suorastaan uhkun intoa uutta harrastustani kohtaan. Olen jopa niin sekaisin, että olen herännyt aikaisemmin aamulla, jotta pääsen tekemään vipunostoja säälittävillä kolmen kilon painoilla. Ilmeisesti joskus ihmisen on matkustettava hyvin kauas tutusta ja turvallisesta ennen kuin tietyt arkiset asiat alkavat tuntua hohdokkailta.

Muka-eksoottisten harrastusten lisäksi olen näiden puolentoista viikon aikana ehtinyt polttaa suuni kymmeniä kertoja luultuani toistuvasti punaista chiliä paprikaksi. Vauvamainen makuaistini on kuitenkin selkeästi kehittynyt tai sitten olen yksinkertaisesti huomannut, että tulisen ruoan on maistuttava, ellen halua kuolla nälkään. Kulinaaristen elämysten suurena ystävänä olen kuitenkin hyvin pettynyt aasialaisen keittiön antimiin. Chinatownin katukeittiössä viikko sitten nautitut lihavartaat ja vesimelonimehu olivat yksi nautinnollisimmasta aterioista elämässäni, mutta yksi illallinen ei muuta sitä tosiasiaa, että minä ja aasialaiset maut emme sovellu kovin hyvin yhteen. Yritän edelleen uskotella itselleni, että olen yksinkertaisesti käynyt väärissä paikoissa syömässä.

Tuntuu siltä, että olisin ollut poissa Suomesta jo pienen ikuisuuden. Huomaan takertuvani kaikkiin kummallisiin asioihin tässä uudessa ja oudossa maassa, jotta tuntisin oloni kotoisammaksi. En enää haaveile joka päivä salmiakista, en näkymästä Ratinan sillalta enkä varpaita polttelevasta pakkasesta. Tämä paikka alkaa pienen pienin askelin tuntua kodilta.

Mitä teille kuuluu? Mikäli konkareilla on jotain vinkkejä aloittelijalle kuntosaliharjoittelusta, niin otan kaikki vinkit mielelläni vastaan!

  

Kaupunki nimeltä Kuala Lumpur

Viikko sitten keskiviikkona luulin, että matkamme Malesiaan peruuntuu. Seisoimme Helsinki-Vantaan lentokentän lähtöselvityksessä suut raollamme, kun KLM:n virkailija sanoi, ettei hän pysty päästämään meitä koneeseen. Meillä ei ollut todisteita siitä, että aiomme poistua Malesiasta kolmen kuukauden sisällä turistiviisumin voimassaolon päätyttyä. Vetoaminen opiskelijavaihtoon ei virkailijan jähmeää olemusta paljon hetkauttanut, sillä saamme opiskelijaviisumit vasta yliopistoon rekisteröityessämme. En muista milloin viimeksi olisin jäänyt niin sanattomaksi kuin tuona hetkenä. Lopulta kävimme ostamassa lentokentän hotellista menoliput Singaporeen huhtikuuksi. Tarina päättyi lopulta varsin onnellisesti, kun pääsimme mieheni kanssa 24 tuntia myöhemmin Kuala Lumpuriin. Ja täällä minä nyt olen, uudessa kodissa, jossa on 37 kerrosta. Minä olen 32. kerroksen väkeä ja kotini ikkunoissa on persikan väriset verhot.

Minulla ei ole koskaan ollut oikeastaan minkäänlaista käsitystä Kuala Lumpurista. Lähdin matkaan mukanani ainoastaan se tieto, mitä olin lukuisista matkablogeista ja oppaista lukenut. Monet ovat kehuneet Malesiaa upeaksi maaksi ja Kuala Lumpuria puhtaaksi kaupungiksi. Nämä puheet eivät poista sitä tosiasiaa, että kadulla haisee usein paska ja paikallinen kaupan kassa tienaa kuukaudessa 250-350 euroa. Muutama päivä sitten olimme Chinatownissa ihmettelemässä kiinalaisen uudenvuoden juhlintoja, kun silmäni osuivat mustia roskasäkkejä tonkivaan hahmoon. Paikallinen mies oli koonnut käytetyn lautasen päälle broilerin jämiä, jotka olivat luultavasti peräisin viereisestä katukeittiöstä. Siitä keittiöstä, jossa itsekin ruokailimme. En oikeastaan tiedä, miksi näky oli niin pysäyttävä tai miksi mietin sitä vielä monta tuntia myöhemmin mennessäni nukkumaan. En myöskään tiedä, miksi kirjoitan miehestä tähän postaukseen. Ehkä aloin tuntea jotain häpeää siitä, että minulla menee niin hyvin.

Kuala Lumpur on ristiriitainen kaupunki: yhtäältä kaunis ja moderni, toisaalta kuitenkin ränsistynyt ja epätasa-arvoinen. Meidän uuden kotimme ikkunasta avautuu näkymä likaisen valkoiseen taloon, joka on nähnyt jo parhaat päivänsä. Täällä purkuvalmiin hökkelin vieressä seisovat pilvenpiirtäjät ovat arkipäivää. Toisaalta erilaisuus on myös kiehtovaa: en olisi kaksi viikkoa sitten uskonut uskaltavani juosta Kuala Lumpurin kaaoottisessa ruuhkassa tien yli ilman vihreää valoa tai eksyväni kahdeksaa kertaa kolmen päivän aikana.

Vaikka minun silmissäni monien ihmisten elinolot vaikuttavat melko alkeellisilta, ei tämä näy heidän käytöksestään. Täällä tietä kysyvä ei eksy. Tai jos eksyykin, niin sitten on kysyttävä tietä uudestaan ja vielä kerran uudestaan. Vajaan viikon aikana olen oppinut tuntemaan paikallisen raideliikenteen ja vihaamaan liian suuria ostoskeskuksia. Epärehellisiä taksikuskeja tuntuu olevan yllättävän vähän verrattuna siihen, miten paljon minua niistä ennen matkaa varoitettiin. Tai ehkä meitä on jymäytetty tietämättämme.