Pari lentolippua Ateenaan

Olen muuttunut näin vanhemmiten vähän kummalliseksi. Vielä joitakin vuosia sitten pidin ulkomaanmatkan yhtenä tärkeimpänä tavoitteena sitä, että pääsen lötköttämään auringon alle paahtamaan nahkaani. Matkalta palaaminen ilman rusketusrajoja oli jonkinlainen epäonnistuneen reissun symboli. Nyt haluan käyttää aikani joihinkin aivan muihin aktiviteetteihin kuin auringonpalvontaan.

Kenties sain altaalla löhöilystä tarpeekseni opiskelijavaihdon aikana. Vaikka rakastan merta, en yksinkertaisesti voisi kuvitella mitään pitkästyttävämpää kuin viettää viikon päivät pelkästään hiekkarannalla. Jännittävää, miten ajatukset aina vain muuttavat suuntaansa yllättäen ja ilmoittamatta. Miten sitä yhtäkkiä huomaa kääntävänsä takkinsa, vaikka on vähintään puolet elämästään esiintynyt eräänlaisena rantalomien puolestapuhujana. Kenties olen ristiriitainen ihminen. Niin. Sellainen minä taidan olla.

Kaikista mieluisimmat kohteet ovat loppujen lopuksi sijainneet urbaanissa kaupunkimiljöössä. Vietnamin Saigoniin rakastuin, samaten Kambodžan Siem Reapiin. Siem Reapissa tosin taisin yhtenä hirvittävän kuumana päivänä sanoa miehelleni, että en tajua, miksi pitää kiertää monta päivää katsomassa jotain muinaisia kivikasoja. Viittasin tällä kommentilla siis kuvissa esiintyvien Angkorin temppelialueen maailmanihmeisiin, jotka loppujen lopuksi saivat jopa tämän epäkypsien ajatelmien möläyttelijän hiljaiseksi.

En kuitenkaan vieläkään myönnä olevani suuri kaupunkilomien ystävä. Sen takia tuntuu erittäin sopivalta, että lähdemme elokuun viimeisellä viikolla mieheni kanssa Ateenaan. Kuala Lumpurissa asutun vuoden jälkeen tuntuu oikeastaan melko kotoisalta päästä takaisin haistelemaan hieman toisenlaisen miljoonakaupungin hälinää. Odotan tulevalta lomalta kreikkalaisen keittiön kulinaarisia elämyksiä, mieltä kiehtovia kivikasoja ja kotoisan kaaoottista liikennekulttuuria.

Mikäli teillä on jotain ajatuksia Ateenan hotelleista tai paikasta muutoin, niin kuulisin niistä mielelläni.

Elämä opiskelijavaihdon jälkeen

Neljä kuukautta. Niin kauan siihen meni. Tällä viikolla se on hiipinyt mieleen koulun vessajonossa, sateen kastelemilla jalkakäytävillä ja tyhjyyttään humisevan porraskäytävän aulassa. Muutama päivä sitten ehdotin perheemme miesvahvistukselle hiljaisella ja sellaisella hiukan varovaisella ja toiveikkaalla äänellä, että voisimmekohan lähteä kesän lopussa ulkomaille. Mennä suukottelemaan toisiamme Santorinin auringon alle ja käydä matkan varrella juomassa viiniä rakkaan ystävän luona Wienissä.

On ollut välillä hankala sisäistää sitä tosiasiaa, että en ole enää palaamassa Malesiaan. Tajuta, että koti on nyt täällä niin kuin se on aina ollut. Kahdeksan kuukauden pätkä toisessa maassa, vieraassa kulttuurissa, kaukana perheestä ja muista rakkaista oli henkisesti hyvin raskasta aikaa ja ikävä kotiin oli etenkin loppuvaiheessa aivan valtava. En osaa edes kuvailla sitä tunnetta, kun lentokone lopulta laskeutui 23 tunnin matkustamisen jälkeen Helsinki-Vantaan lentokentälle ja näin ikkunoista hyytävän harmaan talvimaiseman. Terminaalissa oli kylmä ja tuliaiskarkit maksoivat maltaita, mutta minä vain hymyilin. Sellaista hymyä, jonka näkee ihmisen kasvoilla juuri silloin, kun hän on palannut pitkältä matkalta takaisin kotiin.

Monet ovat kysyneet minulta, kaipaanko takaisin Kuala Lumpuriin. Kyllä kai, olen mutissut. Suomeen sopeutuminen vaihdon jälkeen on ollut kieltämättä välillä vaivalloista ja olen viettänyt pitkiä aikoja mietiskellen ja tuumaillen tuntojani. Selaillut jo vanhoiksi jääneitä valokuvia ja matkannut mielessäni ajassa taaksepäin. Tullut tietenkin lopulta siihen tulokseen, että täällä on enemmän kuin hyvä, vaikka välillä kaupunki tuntuu liian pieneltä ja minä tähän muottiin sopimattomalta. Oivalsin oikeastaan vasta joitakin aikoja sitten, että rankinta Suomeen sopeutumisessa on ollut se, että on itse muuttunut matkan varrella hyvin monella tapaa, mutta täällä kaikki tuntuu edelleen kulkevan samoissa uomissaan kuin ennen lähtöäkin.

Vaihto oli kokemus, jonka kokisin mielelläni uudelleen. Erityisen tuosta matkasta teki tietenkin se, että sain tehdä sen yhdessä mieheni kanssa. Ehkä tästä syystä kaukokaipuu huhuilee minua jälleen sateen rummuttamilla Tampereen kaduilla ja kopisee kenkieni tahtiin keskusta-asuntomme rappusissa. Oikean matkaseuralaisen kanssa jopa Kambodžan ja Vietnamin välinen rajanylitys tuntui hohdokkaalta. Ja tästä syystä täällä on tehty suunnitelmia jonkinlaisen matkan järjestämiseksi kesätöistä ansaituilla pennosilla. Kenties lähdetään vaikka sinne Kreikkaan tällä kertaa.

Onko joku teistä karkaamassa vaihtoon tai lomamatkalle joskus lähitulevaisuudessa?

Jokseenkin kamala Bali

Ehkä se johtui tungettelevista kauppiaista. Ehkä turistien täyttämistä katukaupoista. Muistan huokaisseeni helpotuksesta, kun pääsin istumaan lentokoneeseen. Bali jäi taakse, luojan kiitos. Tavallaan olin toki viehättynyt silmänkantamattomiin jatkuneista riisiviljelmistä, taivaallisen mausteisista kanavartaista ja kotikutoisesta majapaikastamme, jossa tarjoiltiin Kaakkois-Aasian paras aamupala. Bali oli kuitenkin kaukana paratiisista. Totesin jo kahden ensimmäisen päivän aikana miehelleni, hieman hämmentyneenä itsekin asian todellisesta luonteesta, että Bali ei taida olla minun juttuni. Myönnän liioitelleeni. Näin jälkikäteen olen asiasta jopa vakuuttuneempi kuin aiemmin. Inhosin tuota Indonesian lomaparatiisiksikin tituleerattua kohdetta. Ubud ja Legian olivat pettymyksiä. Sellaisia pettymyksiä, jotka tekivät inhohormoneita lähettävän pesän mieleeni jo ensimmäisten päivien aikana.

Suurin vika oli ihmisissä. Huijareita, linssiin viilaajia, kelmejä mitä lie oli joka puolella. Seisemän päivää jatkuvaa tyrkyttämistä ja kusettamista oli minulle yksinkertaisesti aivan liikaa. Ei sillä, että itsepintaiselta tuputtamiselta voisi Aasiassa matkaillessa välttyä. Balilla, erityisesti Kuta Beachin naapurissa, kaupankäynti saa kuitenkin aivan omanlaisensa mittasuhteet. Myyjät tupsahtavat paikalle jopa silloin, kun luulet olevasi keskellä korpea ja pysähdyt vaivihkaa lukemaan karttaa.

Jotta välttyisin olemasta kohtuuton, kiittämätön ja kaikin puolin tylsämielinen, haluan antaa Balille vielä mahdollisuuden. En siis nyt, mutta sitten joskus myöhemmin. Muistelen edelleen lämmöllä maailman parasta Mie Gorengia, jota mutustellessani silmäilin Mount Baturin siluettia, joka piirtyi sumuista taivasta vasten. Ja muistan sanoneeni “vau” tai jotain muuta yhtä runnollista sopivasti liekehtelevien nuudelien pyöriessä suussani.