Pieniä paratiisisaaria on sittenkin olemassa

”Ooh”, taisin henkäistä hiljaa sillä hetkellä kun veneemme lipui valkoiselle hiekalle. Lukuisten ylikansoitettujen rantojen ja tyrkyttävien myyntimiesten jälkeen en uskonut löytäväni Aasiasta sellaista paikkaa, jota voisin edes suhteellisen hyvällä omallatunnolla kutsua paratiisiksi. Muutaman tunnin venematkan päässä Balilta sellainen kuitenkin löytyi. Gili Meno. Kahden neliökilometrin kokoinen saari, jossa ei ole lainkaan päristeleviä moottoriajoneuvoja, katulamppuja tai huomattavaa väenpaljoutta. On vain turkoosia vettä ja valkoista hiekkaa. Tai no onhan siellä toki vähän muutakin. Kiireettömiä rantakahviloita ja hevoskärryjä niille, jotka haluavat matkata mukavasti. Neljän päivän aikana totuin pesemään hiukseni suihkussa, joka sylki ulos ainoastaan kylmää tai haalean lämmintä suolavettä. Poltin selkäni melko pahasti auringossa ja snorklasin kilpikonnien kanssa. Jossain vaiheessa aloin toivoa, että voisin jäädä asumaan mereen. Muuttua vaikka merenneidoksi.

Paratiisilla oli valitettavasti myös varjopuolensa. Viimeisenä päivänä sain kehiteltyä itselleni jonkin sortin ruokamyrkytyksen, vatsataudin tai minkä lie. Ehkä se tuli eräässä ravintolassa nauttimastani majoneesia tursuilevasta salaatista, kylmästä jääkahvista tai jostain sellaisesta aineksesta, joista aina varoitellaan ulkomaanmatkaajia. Muistan kuumehoureen ja pahoinvoinnin huuruisesta yöstä sen verran, että pelkäsin kuolevani tuonne pienelle saarelle. Eilisen päivän suurin voimainponnistus oli seitsemän tunnin matkanteko Balille, jonne selvisin hengissä erinäisten lääkkeiden voimin. Tänään tunnen itseni suorastaan uudestisyntyneeksi. Kävin pedikyyrissä ja ostin erään ruuhkaisen kadun varrelta suloiset sandaalit.

Hyvästi Kuala Lumpur

Useimmiten jäähyväiset ovat aina jollain tavalla surumielisiä tapahtumia. Mitä lopullisemmasta asiasta on kyse, sitä kitkerimmiltä hyvästit tuntuvat. Silloin tällöin käy kuitenkin niin, että jäähyväiset tuntuvat sellaiselta vapautuneelta huokaisulta, joka päästetään suusta silloin, kun ihminen näkee oman laukkunsa rullaavan ehjänä matkatavarahihnaa pitkin.

Kieltämätön helpotuksen tunne valtasi minut, kun lentokoneen pyörät irrottivat otteensa Malesian maaperästä. Yritin tiristää edes pientä haikeuden hiventä jostain sisimmistäni, mutta sellaista ei yksinkertaisesti sieltä löytynyt. En edes yrittänyt kurotella vieressäni istuvan saksalaispariskunnan yli ikkunaa, jotta olisin voinut luoda vielä viimeisen silmäyksen maahan, joka on ollut kotini liki vuoden ajan. Sen sijaan keskityin lukemaan Air Asian kiiltäväpintaisesta propagandalehdestä artikkelia, jossa mainostettiin lentokapteenin kirjoittamaa uutuuskirjaa.

Ehkä suhtaudun Malesiaan liian analyyttisesti. Ajattelen asioita liikaa. Toisaalta jos kerran on sattunut tajuamaan jonkun ajatuksen sen kaikessa mittavuudessaan, ei siitä enää pääse eroon. Jossain vaiheessa, en enää muista milloin, yksinkertaisesti ymmärsin, että Malesia maa, jossa on vaikea hengittää. Kulttuuriset erot ovat niin suuria, että pidemmän ajan kuluessa ne alkavat tuntua tiiliskiviltä rinnan päällä. Vaikka yrittää sopeutua, niin siitä huolimatta huomaa olevansa liian erilainen. En ole esimerkiksi elämässäni koskaan tuntenut oloani naisena niin aliarvostetuksi kuin Malesiassa. Välillä ei mennyt päivääkään, ettenkö olisi ihmetellyt, miten yksinkertaisistakin asioista saadaan yhdellä kädenheilautuksella tehtyä niin vaikeita.

Monet ovat kysyneet minulta, aionko joskus palata takaisin Malesiaan. En tiedä, olen vastannut. Malesia tarjoaa eittämättä niin lomamatkalaisille kuin pidempiaikaisillekin asukkaille yllin kyllin nähtävää. Merkkirytkyjä monikerroksisissa ostoskeskuksissa, majesteettisia pilvenpiirtäjiä, valkohiekkaisia rantoja ja ruokaa, jossa näkyvät niin kiinalaiset, intialaiset kuin malesialaisetkin vaikutteet. Monesti tuntui kuitenkin siltä, että maasta puuttuu jotain hyvin perustavanlaatuista. Kaikki on muualta lainattua. Toisinaan mietin, että olen asunut maassa, jolla ei ole lainkaan omaa identiteettiä.

P.S. Mikäli joku lukija kaipaa lisää matkailuvinkkejä tai neuvoja pidempiaikaisen asunnon etsintään Malesiasta, niin vastaan kysymyksiin mielelläni kommenttiboksissa, facebookissa tai sähköpostitse.



Teeplantaaseilla haaveilin pitkähihaisista paidoista

Tajusin tänään, että olen tässä matkan varrella kyllästynyt kesään. En ole oikeastaan aiemmin edes hyväksynyt sellaista ajatusta, sillä olenhan vuosikausia huokaillut elokuun viimeisinä päivinä pieniä naiiveja ajatuksia ikuisesta kesästä tai jostain muusta yhtä typerästä. Nyt kuitenkin huomaan, että sandaaleihin, riemunkirjaviin toppeihin ja jokapäiväiseen auringonpaisteeseen kyllästyy. Kyllästyminen tulee väistämättä. Joskus se saapuu hitaasti ja venytellen, toisinaan hieman vikkelämmin. Joskus se valtaa ajatukset vähän samaan tahtiin kuin vuosirenkaat, jotka kasvavat kotipihassa möllöttävän tammen ympärille.

Kaipaan hivenen verran villapaitoja, nilkkureita ja paksuja huiveja. Ymmärrys tästä iski tajuntaani ensimmäistä kertaa jo kuukausi sitten, kun olimme mieheni, äitini ja anoppini kanssa Cameron Highlandsilla. Astuttuani ulos ilmastoidusta bussista en meinannut uskoa, että olin oikeasti edelleen Malesiassa. Viileä vuoristotuuli toi mieleen etäisesti Suomen kesän. Ette voi uskoa miten iloinen olin siitä, että sain vetää ylleni kevyen maximekon sijasta housut ja pitkähihaisen paidan.

Innostukseni lämpimämpään pukeutumiseen ei jäänyt pelkkiin pitkähihaisiin puseroihin. Viime viikolla kävin ostamassa itselleni uuden talvitakin. Tuntui eriskummalliselta sovittaa karvavuorellista parkaa, kun jalassani keikkuivat sandaalit ja ikkunan takana jalkakäytävä huohotti 35 asteen helteestä. Joulukuun lopussa en varmaan enää edes muista, miten polttavalta hiekka voi tuntua varpaiden alla tai miten nopeasti aurinko jättää raa’at jälkensä paljaalle iholle. Yhdeksän kuukautta kestäneen kesän jälkeen en yksinkertaisesti malttaisi millään odottaa, että pääsen taas tanssimaan jäisillä jalkakäytävillä ja kävelemään lumituiskussa luennolle.

Vanhojen matkapotrettien lisäksi tämän postauksen kuvissa näkyvät myös uudet Diorin kakkulat, jotka löysin miesten mallistosta eräänä tiistaipäivänä. Kuinka tyypillistä.

1 2 3 4 5 10