Arkiasu

Viime aikoina olen pukeutunut todella usein poikaystäväfarkkuihin, nilkkureihin ja neuleeseen. Acnen muhkea huivi on lämmittänyt koleassa toimistossa hartioitani siitä lähtien, kun se luokseni saapui. Tuo huivi on ehkä yksi parhaimmista jutuista, joita minulle on pitkään aikaan tapahtunut.

Olen huomannut, että asujen postaaminen blogiin ei innosta minua samalla tavalla kuin joskus aiemmin. Aloittaessani bloggaamaan vuonna 2011, oli meininki monella tapaa hyvin erilainen kuin nykyään. Oli huolettomampaa, vähän sinne päin. Nyt ei ole enää lainkaan sellaista. Tuntuu siltä, että virheettömyyttä ei näy enää missään. Kaikki on viimeisen päälle täydellistä, muotilehtien palstoilta napattua, vaikka elämä ei oikeasti sellaista olekaan. Vaikka tämän  illuusion tiedostaisi, ei sitä aina muista sen kummemmin ajatella. Siitä tulee jollain tavalla luonnollista.

Tavallaan pidän siitä, että asiat ovat järjestyksessä. Siitä, ettei takissa näy ryppyjä tai huivissa pesulappua. Samaan aikaan niin moni asia kuitenkin häiritsee. Se luo paineita omalle tekemiselle. Monet asukuvat tässäkin blogissa ovat jääneet julkaisematta siksi, että minä olen ollut tyytymätön. Olen alkanut ajatella, että tämä ei riitä. Ajatellut, että minä en nyt yksinkertaisesti riitä.

Välillä kaipaan entisiä aikoja. Vaikka olenkin hirvittävän iloinen siitä, että olen kehittynyt bloggaajana ja kenties ihmisenäkin näiden vuosien aikana, välillä kaikki tämä tässä kyllästyttää. Näistä ohimenevistä tuntemuksista viis, ajattelin vilauttaa teille asua, jossa olen viime aikoina aivan erityisen hyvin viihtynyt. Ihan jo siksikin, että tuo kostyymi sattuu olemaan ominta minua. Ehkä tavallisuudelle on kuitenkin blogimaailmassa vielä tilausta. Ainakin toivon niin.


Maailman kaunein mekko

En ole koskaan erityisemmin pitänyt pitkistä mekoista. Lähinnä siksi, että ne eivät mielestäni sovi vartalolleni kovinkaan hyvin. Päälle vuosi sitten ostin sitten ensimmäisen pitkän trikoomekkoni ja ihastuin kovin sen käytännöllisyyteen. Lyhyen yhteiselomme aikana se on osoittautunut yhdeksi luottovaatteekseni ja pelastanut minut miljoonilta asukriiseiltä. Se on ollut pettämätön partneri pitkillä lentomatkoilla ja uskollinen ystävä aamun varhaisista tunneista yömyöhään asti. Siis kaikin puolin täydellinen vaate oikeastaan.

Päivä ennen Ateenaan matkustamista törmäsin Zarassa erääseen mekkoon. Näpläsin sitä hetken ja siirryin lopulta eteenpäin. Hetken päästä palasin sitten takaisin ja vein tämän valkoisen vaatekappaleen sovituskoppiin. Jahkailin. Mekko tuntui arkikäyttöön liian fiiniltä. Ehkä juhlava vaikutelma syntyy materiaalin ja pituuden yhdistelmä, tiedä tuosta sitten, mutta lopulta mekko jäi kauppaan ja minä lähdin kotiin.

Myöhemmin minua harmitti ja näin jopa unta tuosta mekosta seuraavana yönä. Tämä ihan klassinen tarina siis, kyllähän te tiedätte. Ateenassa sama mekko tuli kaupassa minua vastaan. Jos aivan rehellisiä ollaan, ei tämä kohtaaminen ollut mikään sattuma, vaan järjestetty juttu. Mies tiedusteli varovasti, että kai minä aion sitten käyttää tuota jossain, kun porhalsin nokka pystyssä kohti sovituskoppeja.

Yleensä en koskaan osta vaatteita, mikäli en ole sataprosenttisen varma ostopäätöksestäni. Välillä kuitenkin, sanotaanko esimerkiksi kerran vuodessa, kannattaa ottaa riskejä. Jos jokin vaatekappale saa naisen tuntemaan itsensä prinsessaksi jopa kärventävässä 40 asteen helteessä, on järjettömältä tuntuneen ostoksen teko ollut sittenkin kaikkea muuta kuin järjetön.

Tuossa valkoisessa mekossa vaeltelin eilen Agoran temppelialueella. Kun tuuli aina välillä tarttui helmoihini, kuvittelin pienessä ja vallattomassa mielessäni itseni kävelemään antiikin Kreikkaan. Jos jokin vaatekappale saa mielikuvituksen laukkaamaan näin villisti, on siinä todella oltava jotain taikaa.

Liian lyhyet housunpuntit

Tuntuu siltä, että nykyään kaupasta ei enää löydä säädyllisen mittaisia shortseja. Taannoisena viikonloppuna kyselin parilta miespuoliselta kaveriltani, mitä mieltä he ovat persposket paljastavista shortseista.

Yhteistuumin pojat lopulta totesivat, että liian lyhyet housunpuntit ovat ehdottomasti nou nou kaikkialla muualla kuin kotioloissa.

Tänä kesänä shortsien ostaminen on käynyt suurinpiirtein mahdottomaksi, koska suurimmassa osassa vaanii takuuvarma vilautusvaara. Vaikka kesällä paljasta pintaa saa vähän näyttääkin, ei ihan kaikkea välttämättä tarvitse muille kaduntallaajille esitellä. Kutsukaa vain nipottajaksi, mutta en yksinkertaisesti voi ymmärtää, vaikka miten asiaa kääntelisin ja vääntelisin mielessäni, miten kukaan voi pitää pakarat paljastavia shortseja tyylikkäinä. En toki itsekään jaksa aina niin huoliteltu olla, vaan vietän luultavasti valtaosan elämästäni kalsareissa ja ketsuppitahrojen tuhrimissa t-paidoissa. Joku raja nyt kuitenkin.

Olin oikeastaan melko ilahtunut, kun löysin vahingossa h&m:än treenivaateosastolta harmaat shortsit, jotka eivät suureksi yllätyksekseni olleet niin lyhykäiset kuin monet muut. Voisihan näissä olla muutaman (kymmenen) sentin verran kangasta toki lisää, mutta äsh, ei se ole niin nökönuukaa. Sen verran pituutta näistä sentään löytyy, etteivät pakarani pääse vilkuttelemaan iloisia ja alastomia tervehdyksiä ohikulkeville ihmisille.

Kenties tällaisia löytyy kaupasta enemmänkin. Ehkä minun silmiini niitä ei ole vain osunut aiemmin.