Tuorepuuroihastus

Syön puuroni voisilmän ja maidon kera. Kerran yritin nauttia aamupuuroni mustikoiden ja raejuuston kanssa, mutta eihän siitä mitään tullut. Heitin perään vielä banaanin eikä homma muuttunut yhtään mielekkäämmäksi. Tuon epäonnistuneeksi osoittautuneen aamupalahetken jälkeen päätin jatkaa samalla vanhalla linjalla. Voilla ja maidolla. Kunnes tutustuin tuorepuuroon.

Tuorepuuro on monille jo vanha tuttu, mutta itse olen kohdannut tämän herkun vasta vähän aikaa sitten. Ajatus tuorepuuron tekemisestä kävi mielessä ensimmäisen kerran jo viime kesänä. Ajatuksen tasolle se sitten jäikin. Eräänä sunnuntai-iltana ryhdyin lopulta tuumasta toimeen. Pienen googlettelun jälkeen tuorepuuroni reseptistä muodostui seuraavanlainen:

1 dl mantelimaitoa

1 dl kaurahiutaleita

1 dl turkkilaista jogurttia

1 rkl chia-siemeniä

mustikoita

hunajaa

kookoshiutaleita

Ensimmäisellä kerralla olin malttamaton ja kävin lusikoimassa puuroa rasiasta pitkin iltaa. Ihan kaikkea en sentään ahneuksissani syönyt, vaan vähän jäi aamuksikin. Tuosta ensihetkestä lähtien olen kuitenkin ollut aivan ihastunut. Tuorepuuroa onkin nautittu tässä taloudessa viime viikkoina melkoisesti, vain marjat ovat välillä vaihtuneet toisenlaisiin.

Melkein harmittaa, että minun ja tuorepuuron tiet kohtasivat vasta nyt. Mutta parempi niin, että edes jossain vaiheessa satuimme samalle polulle. Eniten tässä aamupalassa minua viehättää sen helppo muunneltavuus. Jo pienillä seikoilla mausta saa tyystin erilaisen. Nyt kun vain keksisi, minkälaisia komboja tässä alkaisi kehittelemään. Kenties sieltä ruudun toiselta puolelta löytyisi jotain vinkkejä?


Haluaisin olla juustonmaistaja

Viime aikoina on tehnyt kovin paljon mieli juustoa. Ei kuitenkaan jääkaapissa jo jonkin aikaa levännyttä Arkijuustoa, vaan jotain ihan muuta. Kun tässä sitten jokin aika sitten näin televisiossa mainoksen Valion Mustaleimasta, mielitekoni kohosi aivan uusiin ulottuvuuksiin. Mies on kuunnellut nyt noin viikon ajan rikkinäisen levyn tapaan jankuttavaa ääntäni ja tajunnut, että hänen vaimonsa haluaisi hylätä lupaavasti alkaneen toimittajan uransa ja ryhtyä juustonmaistajaksi. Sen täytyy olla maailman erinomaisin ammatti, totesin ehkä jo sadannen kerran eilen illalla ennen kuin vaivuin uneen.

Pikkutyttönä unelmoin suhteellisen pitkän aikaa urasta taidemaalarina. Tylsempinä ja hieman tavallisimpina päivinä kirjoitin luokkakaverin ystäväkirjaan haluavani poliisiksi, matematiikan opettajaksi tai lääkäriksi. Toisiaan halusin kovasti olla pituushyppääjä, näyttelijä tai sotakirjeenvaihtaja. En ole kuitenkaan koskaan visualisoinut itseäni mihinkään hieman erikoisempaan ansiotyöhön. Haaveillut olevani esimerkiksi salainen agentti tai kuten jo mainitsinkin niin esimerkiksi se juustonmaistaja.

Tänään ilahduin aivan valtavasti, kun sain kaupasta ostettua vihdoin ja viimein itkevän kimpaleen suosikkiemmentaliani. Päivän paras hetki oli sitten tietenkin iltapäivällä, kun sivelin levitettä rapean hapankorpun päälle ja höyläsin muutaman siivun Mustaleimaa sen seuralaiseksi. Täydellistä. Juustolla kuorrutettua hapankorppua rouskuttaessani totesin, että en ehkä osaisi nauttia jokaisesta hupenevasta emmentalviipaleesta, jos tekisin tätä joka päivä. Toisaalta taas epäilen suuresti, että voisin koskaan kyllästyä juustoihin. Mutta siitä huolimatta, ehkä on parasta jatkaa valitsemallaan tiellä ja vain haaveilla harmaina maaliskuisina päivinä juustomestarin urasta ja sen sellaisista asioista.

Kertokaahan, minkälaisista ammateista te olette elämänne aikana uneksineet? Kenties juustonmaistajan urasta?

Kolmen ruokalajin illallinen

Keskiviikkoiltana pieni kaksiomme täyttyi oivallisista tuoksuista. Kylmäsavulohi-ruisnapit, broileri-kookosramen ja Daim-palat valmistuivat mutkattomasti, ja esillepanon jälkeen hävisivät nälkäisiin suihin niin sukkelasti, että sain hädin tuskin tallennettua niistä muistoa kameralleni.

Ruoanlaitto on ihanaa. Etenkin silloin, kun sitä tekee kivassa porukassa. Kun olan yli tiirailee useampi silmäpari, käy hieman harvemmin myös niin, että liedellä porisevasta keitoksesta jää puuttumaan jotain olennaista. Yksin puuhaillessani luen nimittäin hieman huolimattomasti keittokirjaa. Siinä vaiheessa, kun muffinssit jo paistuvat uunin lämmössä, on liian myöhäistä huomata unohtaneensa lisätä taikinaan sokeria. Vaikka olen yrittänyt opetella jo vuosikausia kokkaamaan rennommalla otteella, on sen kultaisen keskitien löytäminen yllättävän vaikeaa. Jos heittäydyn liian ryhdittömäksi, sokeripussi saattaa tosiaan jäädä avaamattomana pöydälle. Turha hifistely ja stressaaminen vie taasen ilon koko touhulta. Haaveilen siitä, että jossain vaiheessa elämää osaisin tehdä ruokaa ilman keittokirjaa ja että tämän omaehtoisen kokkaamisen lopputuloksena saisin aikaiseksi muutakin kuin ylettömän sotkun keittiöön. Haaveilen siitä, että tietäisin mitkä maut sopivat yhteen, ja miten hieman epäonnistuneen aterian pystyisi pelastamaan jollain taikatempulla, vaikka ruoka seisoisikin jo lautasella.

Ruoka luonnollisesti herättää suuria tunteita. Tulee mieleen muistoja sieltä ja täältä. Keskiviikkoillan pääruoka oli mukaelma Me Naiset-lehden numerossa kuusi esitellystä reseptistä. Ja se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan täydellistä. Pystyin melkein tuntemaan pienten hiekanmurusten kutittelevan jalkojeni alla. Viimeksi söin broileri-kookosramenia hieman toisenlaisissa olosuhteissa. Jossain rähjäisessä katuruokalassa Kaakkois-Aasiassa. Malesiassa ja varmaan muutamassa muussakin paikassa. Vaikka puitteet ovat täällä hieman erilaiset, vei keitoksen maku suoralta kädeltä minut matkalle maailmalle. Punainen chilikin poltteli kielen päällä yhtä uskottavasti kuin sen olisi heittänyt keitokseen aasialainen kokki, jonka mielestä liian tulista ruokaa ei olekaan.

Hyvä ruoka ja hyvät ihmiset tekevät illasta onnistuneen. Näin se vain on.

safka1

1 2 3 14