Nitistän flunssan smoothiella

Viheliäinen. Sellaiseksi kuvailin oloani eilen, kun mieheni laittoi minulle luennon jälkeen viestiä ja kyseli vointiani. Kuulostan etäisesti siltä, että olisin harrastellut jo pidemmän aikaa viskinjuontia. Laulanut hämyisissä ravintoloissa Dingoa ja poltellut terassilla sikareita. Nauranut liian kovalla volyymilla kaverin pakisemille vitseille ja huutanut taustamelun yli tyypille, joka huolimattomuudessaan tai humaltuneisuudessaan on meinannut tyhjentää tuoppinsa housuilleni. Konkreettisemmin ilmaistuna kuulostan ehkä hieman Hannele Laurilta.

Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Olen pukeutunut Vietnamista ostamaani neonvihreään paitaan, käynyt ulkona ensimmäistä kertaan kolmeen päivään ja juonut punaviinilasista kitkerähköä porkkana-mandariinismoothieta. Ja alkanut vähitellen uskoa värien parantavaan voimaan. Nyt jo vaaleaksi muuntuneella ihollani neonvärit eivät tietenkään näytä läheskään yhtä erinomaiselta kuin muutama kuukausi sitten, kun olin vähän ruskeampi. Mutta en anna sen asian häiritä. Tämä vihreä tuo etäisesti mieleen teini-iän kesätyöt kunnalla, kun leikkasin nurmikkoa ja nyrpistelin nenääni räikeänvärisille turvaliiveille.

En tiedä mitä ihmettä tein kuvissa näkyvän oranssin vitamiinipommin kanssa väärin, sillä se ei maistunut lainkaan samalta kuin malesialaisessa katuruokalassa. Ehkä sen ei toisaalta kuulukaan maistua. Pistävästä maustaan huolimatta haluan uskoa tämänkaltaisen sekoituksen antavan huutia viimeisillekin flunssan rippeille. Tunsin oloni ainakin hetkellisesti virkeämmäksi, kun olin saanut lasini tyhjennettyä. Tai ehkä se johtui vain räikeästä paidastani.

Hyviä vinkkejä flunssan nitistämiseen? Tai parempiin smoothiesekoituksiin?

Se on täällä taas

Aina tähän samaan aikaan vuodesta alan kierrellä markettien leipähyllyjen läheisyydessä odottava katse silmissäni. Tänään odotukseni palkittiin. Olin suunnistamassa kohti maitotuotteita, kun katseeni osui, kenties kohtalon, ihastuksen tai sydämen johdattelemana, tuttuun ja turvalliseen herkkuun. Siellä se nökötti, ruisleivän ja patonkien välissä, hennnon vaaleanpunaiseen paperiin käärittynä. Samassa konstailemattomassa ulkoasussaan kuin vuosi sitten. Fazerin luumupitko. Euron kalliimpana kuin viime vuonna, mutta kuitenkin.

Jos edellisen postauksen näitä kaikkia minä rakastan -listaan saisi lisätä vielä jotain, niin luumupitko olisi ehdottomasti yksi näistä asioista. Rakkauteni kyseiseen herkkuun roihahti liekkeihin jo lapsuudessa. Valitettavasti isäni oli kuitenkin sitä mieltä, että minulla ei ole yksinoikeutta Fazerin pitkoon, joten jouduin jakamaan sen muun perheen kanssa. Äärimmäisen traumaattista. Onneksi sentään mieheni ymmärtää himoni tähän joulunaikaiseen herkkuun ja noudattaa kristillisen tasajaon sijasta vaimolle 90 % -periaatetta. Olen totisesti valinnut oikean ihmisen rinnalleni.

Tänä vuonna löysin muuten luumupitkon kaksi päivää aiemmin kuin viime vuonna. Ehkä joulu todella tulee joka vuosi aikaisemmin, niin kuin äitini sanoo. Kolmenkymmenen vuoden päästä luumupitko odottaa minua hyllyssä jo syyskuun kolmas päivä. Ei kuulosta yhtään hassummalta.

Löytyykö muita fanaattisia luumupitkon rakastajia? Sanokaa, että olette edes maistaneet kyseistä herkkua?

Elämäni onnistuneimmat leivokset

Olen aina pitänyt itseäni huonona kokkina. Vika taitaa kuitenkin olla enemmänkin korvieni välissä kuin taidoissani. Loppujen lopuksi en ehkä olekaan niin onneton keittiömestari kuin lähipiirini kuvittelee. Tai ainakaan jos kokkaustaitoni arvosteltaisiin lauantai-iltana vääntämieni kuppikakkujen perusteella. En haluaisi retostella saavutuksillani, mutta pakkohan tässä on omaa suoritustaan hiukan mainostaa sekä sanallisesti että kuvallisesti. Joku pessimisti tietenkin miettii, mitä hankalaa niinkin yksinkertaisten leivonnaisten kuin muffinsien tekemisessä on, mutta minä sentään pystyn iloitsemaan pienistä asioista. Pieni askel maailmalle, jättimäinen Niinalle.

Ehkä leipomisessa pätee samat säännöt kuin monilla muillakin elämän osa-alueilla. Lähes kaikkea on mahdollista osata, jos ihmisellä on takataskussaan tarpeeksi kunnianhimoa, intohimoa ja kiinnostusta. En minä tosin mihinkään leipurikouluun ole tämän perusteella hakemassa, mutta myönnettäköön, että ruoanlaitosta ja etenkin leipomisesta on tullut viime vuosien aikana miellyttävämpää kuin seitsemännen luokan kotitaloustunneilla. Ehkä toivun sittenkin jonain päivänä siitä traumasta, jonka viheliäinen opettaja minuun istutti köksän tunneilla: todistukseni ainoa seiska rapsahti nimittäin kotitalouden ensimmäisestä kurssista. Tämän jälkeen tosin nousin “pohjalta” ja sain valinnaisesta köksästä pelkkiä ysejä.

Mikäli joku muu haluaa ylittää itsensä leipurina, toimikaa oheisen reseptin mukaisesti. Takaan, että tämä nostaa itsetunnon nollasta sataan, mikäli kaikki sujuu ohjeen mukaisesti. Jos kuitenkin jostain syystä mokaatte, niin ei se mitään. Ensimmäiseen kertaan sisältyy nimittäin aina kohonnut epäonnistumisen mahdollisuus. Tai näin ainakin itse ajattelen niinä hetkinä, kun joku uusi kokeilu menee mönkään.

SUKLAA-CUPCAKES (Alkuperäinen ohje täältä)

(12-18 kpl)
3 munaa
2,5 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
50 g voita
1 dl kermaviiliä
2 rkl kylmää kahvia
3,5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
4 rkl kaakaojauhetta
ripaus suolaa
100 g tummaa suklaata
Vatkaa kananmunat ja sokeri vaahdoksi. Sulata voi ja sekoita se kermaviilin ja kahvin kanssa ja lisää kananmunaseokseen. Sekoita kuivat aineet ja kääntele varovasti seoksen joukkoon. Sulata suklaa ja lisää taikinaan. Täytä 2/3 vuoasta taikinalla ja paista 175°C:ssa noin 20-25 min. Anna jäähtyä ennen koristelua.
Kuorrutus
120 g pehmeää voita
10 dl tomusokeria
2 tl vaniljasokeria
1 dl kaakaojauhetta
200 g maustamatonta tuorejuustoa
2 rkl kuumaa kahvia
Sekoita vatkaimella tasaiseksi seokseksi voi, tomusokeri, vaniljasokeri, kaakaojauhe ja tuorejuusto. Lisää lopuksi kahvi.
No niin. Pitäisikö tässä alkaa suunnitella uraa ruokatoimittajana?