Kevättä kohti

Olen varma, että aloitan vuoden ensimmäisen postauksen joka vuosi samalla tavalla. Toteamalla, että vuosi on vaihtunut aivan kuin se joltakin olisi jäänyt huomaamatta ja pohtimalla, mitä kaikkea tänä tulevana vuotena voisin elämälläni tehdä. Tekisi mieli sanoa, että nyt en toimikaan niin, mutta huomaan eteneväni kirjoituksessani kohti vääjäämätöntä.

Vuosi 2016. En tiedä, mitä siltä odottaisin. Tai no seikkailuja tietenkin, itsensä ylittämistä ja uusia haasteita. Ainakin viimeisiksi mainittuja on varmasti tiedossa jo senkin puolesta, että aloitin viime viikolla graduseminaarin, joka tarkoittaa taas yhtä askelta lähemmäs valmistumista. Työasiat ovat puolestaan aivan levällään ja viime ajat ovat olleet tästä syystä melko stressaavia. Tulevan kesän suunnitelmat ovat auki, mutta uskon, että kaikki järjestyy. Ainakin ennen niin on tupannut käymään, miksi ei nytkin?

17012016_1

Kesä on pyörinyt mielessäni lähinnä työhön liittyvien pohdintojen lomassa. Kevät taas, se on ollut ajatuksissani lumipyrystä, paukkuvasta pakkasesta ja valtavista kinoksista huolimatta. Eilen sähköpostiini kilahti H&M:n mainoskirje, joka toi tullessaan esimakua keväästä pehmeiden pastellisävyjen muodossa. Kevät tuntui hyvältä suussa, vaikka samaan aikaan niin kaukaiselta. Ikkunasta näkyvä jään ja lumen peittämä Näsijärvi ei tehnyt mielikuvasta yhtään sen todellisempaa. 

Innostuin kuitenkin ajatuksesta. Olisin nimittäin jo valmis luopumaan paksuista talvitakeista, korpuksi kuivuneesta ihosta ja tuosta lumestakin, vaikka maisemat ovat viime viikkoina muistuttaneet erehdyttävästi Disneyn Frozen-elokuvaa. Koska kevät ei ainakaan lämpömittarin perusteella näyttäisi aivan vielä kolkuttelevan oven takana, päätin aloittaa valmistelut sisätiloissa. Ensin tulivat tyynyt ja sitten tulppaanit.

Seuraavaksi kuljetan eteisen tonttutytön ja jouluisen kynttelikön (kröhöm) kellariin odottamaan ensi joulua. Tästä se lähtee. Kevät, olen valmis.

17012016_8

Syy hiljaisuuteen

Mikähän siinä oikein on, että huhti–toukokuun vaihde on niin houkuttelevaa aikaa sulloa tavaroita muuttolaatikoihin? Tämä vappu on jo kolmas kahdeksanvuotisen yhteiselomme aikana, kun olemme vaihtaneet serpentiinit ja juhlajuomat pakkauspuuhiin. Vähän hullunkuristahan tämä nyt on. Ensin tehdään virtuaalista muuttoa täällä blogin puolella ja sitten ihan oikeassa elämässä huomaan olevani saman homman edessä, astetta vaivalloisemman tosin.

Huhtikuun kahden viimeisen päivän aikana hankkiuduimme eroon kahdesta asunnosta. Pikkuyksiöstäni muutimme jälleen mökille, jossa majailemme viime vuoden tapaan kesäkuukausien ajan. Tampereen asunnosta muutimme pois siksi, että satuimme saamaan mukavan kokoisen kaksion Tampellasta.asunto

asunto

Ehkä me kärsimme mieheni kanssa jostain Nuuskamuikkussyndroomasta. Mitään varsinaista syytä meillä ei ollut muuttaa. Kunhan nyt päätimme vaihtaa maisemaa. Luovuttaessani keskiviikko-iltana Tampereen kotimme avaimia vuokraisännällemme oli olo siis syystäkin haikea. Tiedän, että tulen ikävöimään tuota pientä asuntoa aivan valtavasti, vaikka aina kesäisin kämpässä oleilu oli yhtä tuskaa sisälämpötilan kohotessa jatkuvasti 30 asteen pahemmalle puolelle. Haikeudesta huolimatta olen samalla kuitenkin iloinen, että taas pääsee tekemään uutta kotia ja vieläpä ihan lyhyen matkan päähän entisestä. Tampella on asuinalueena tuntunut kiinnostavalta jo pidemmän aikaa, joten odotan innolla sitä, minkälaiselta elämä kymmenennen kerroksen kerrostalokaksiosta näyttää.

Ennen uuteen kotiin muuttamista täytyisi elää kuukausi niin sanotusti välitilassa. Tällä hetkellä osa huonekaluistamme on sijoitettu ihanan työkaverimme luokse ja toinen osa lepäilee hujan hajan vanhempien vapaa-ajan asunnolla. Kaipa tässä sekasotkussa ja tavaroiden löytämättömyydessä viihtyy juuri ja juuri kuukauden päivät.

Uudessa kodissa

Tykkään mielettömän paljon uudesta pikkuruisesta yksiöstäni, vaikka kaikki asiat eivät asunnossa ihan viimeisen päälle täydellistä olekaan. Mieheni ja äitini ovat nähneet tänään aivan mielettömästi vaivaa erinäisiä huonekaluja kasatessaan ja muutenkin asuntoa somistaen minun ollessa töissä. Ilman heitä nukkuisin varmaan paljaalla lattialla vielä ensi viikollakin.

Kovin paljon piskuiseen asuntoon ei tavaraa mahdu enkä oikeastaan mitään ylimääräistä rompetta silmiini haluakaan. Yksiössäni on 31 neliötä, mutta kaappitilaa löytyy asunnosta huomattavasti enemmän kuin Tampereen kaksiostamme. Ihmeellistä. Tämä on ehkä ensimmäisiä kertoja koko elämäni aikana, kun osa kaapeista jää ihan oikeasti tyhjilleen. Toisaalta eihän tässä luukussa ole minun lisäkseni muita asukkejakaan.

Monia juttuja asuinsijastani vielä puuttuu. Lisäyksiä, joilla sen saa tuntumaan kodikkaammalta. Jollain tavalla kämppä kuitenkin tuntuu kodilta ja silmäkin on jo ehtinyt tottua räikeän väriseen keittiöön. Erityisen viehättynyt olen kuitenkin siitä, että tässä asunnossa riittää valoa niin olohuoneen kuin keittiönkin puolella. Pimeän talven aikana kaikki ikkunoista tulviva auringonvalo on nimittäin erittäin tervetullutta.

1 2 3 8