Tuolini tulipunainen

Muistatteko, kun minä papatin tässä taannoin tavaroiden tuunauksesta? Torstaina tartuin tuumasta toimeen ja kaivoin autotallin syövereistä pensselin ja purkin maalia. Edesmenneen mummini vanha pinnatuoli sai uuden ilmeen, kun keksin maalata tuolin hehkuvan punaiseksi. Tuoli tulee olemaan valkoisen sisustuksemme ehdoton väripilkku, pienen kodin keskipiste ja suloinen yksityiskohta. Valkoisia pinnatuoleja löytyy vielä kotopuolesta nelisen kappaletta, joista kaksi jää ilahduttamaan ateriahetkiämme keittiössä.

Itse maalaus sujui lähes ongelmitta. Katastrofin ainekset väreilivät kuitenkin uhkaavasti ilmassa projektin loppumetreillä. Maalaamisen jälkeen tämä rouva päätti huuhdella pensselin vesikraanan alla. Virhe. Siinä vaiheessa, kun minun käteni ja isän varjelema lavuaari olivat saaneet verenpunaisen sävyn, kuulin, ettei maali olekaan vesiohenteista. Muutamat perkeleet siinä tuli lausuttua, kun kihla- ja vihkisormukset joutuivat vielä maalin uhreiksi. Lopulta jouduimme kutsumaan isäni paikalle, kun minä olin reippaana tyttönä sotkenut maaliin autotallin nurkkauksen lisäksi itseni. Ja minun lapsuuden unelma-ammattini oli taiteilija!
Järkytyitkö vai ihastuitko? Joutaako tuoli takaisin vintille haisemaan vai kelpaako tuossa istahtaa hetkeksi jos toiseksi?

Lähtötilanne:

Tuolini tulipunainen:

Läpi lasien vaaleanpunaisten

Terveisiä täältä nenäliinojen luvatusta maasta. Olen tehnyt hyvin läheistä tuttavuutta Nessu-paketin kanssa viimeisen viikon aikana ja flunssa oli jo talttumassa kunnes…

Mieheni ystävät kunnioittivat läsnäolollaan meitä tamperelaisia torstaista lauantaihin. Perjantai-iltapäivänä löysin neljä hyvin väsynyttä ja krapulaista ihmistä vanhalta asunnoltamme siivoamasta. Pesuhuoneen lattiaa jynssätessä päähäni ei millään mahtunut se tosiasia, että flunssa ei lähde kuin lepäämällä. Lisämausteena molemmissa silmissä lymyilee sidekalvontulehdus, joten minulla menee tällä hetkellä keskimääräistä paremmin. Ihan naurattaa omaa tyhmyyteni. 
Vierailu vanhalla asunnollamme ei saanut minussa minkäänlaista tunteenpurkausta aikaiseksi. Puristin avainta nyrkissäni ja tiputin sen pieneen pussukkaan neljän muun avaimen kaveriksi. Huokaisin helpotuksesta. Hyvästi kahden asunnon loukku! Hymyilin, koska pääsin pois paikasta, jonka luulin olevan paljon parempi kuin 70-luvun betonimörskät. Kahvittelimme mieheni kanssa seinänaapurimme luona ja kuulimme kuinka vanhan asunnon ovi avautui. Joku sai siitä ihan mukavan kodin.

Olen syvästi rakastunut pieneen citykaksioomme. Rakastan jopa rasittavaa vessan ovea, joka menee kiinni ainoastaan sotahuudon ja rynnimisen avustuksella. Rakastan makuuhuoneen ovenpielien kulumia ja vanhoja ikkunalautoja. Rakastan olohuoneen ikkunasta avautuvaa näkymää kauppa-aukiolle ja viikonloppuiltojen älämölöä Näsilinnankadulla. Eilen illalla kuuntelin sohvalla, kun railakas joukko miehiä lauloi jollekin raukalle epävireisesti paljon onnea vaan.

Rakastan kotimme kaikkia pienen pieniä virheitä ja näen niissä jotain kotoista. Niissä on jotain täydellistä. Ainakin jos katsoo minun vaaleanpunaisten lasieni takaa.

Sisustajan värisilmä…

on valkoinen. Vuosien ahdinko on päättynyt. Keräsin rohkeutta viisi vuotta ennen kuin uskalsin antautua valkoiselle värille. Nyt sitä valkoista sitten tursuaa joka kolosta.

Laukkasin tänään tiimini kanssa kohti viimeistä tv-kurssin kuvaustehtävää. Teimme uskaliaan valinnan ja valitsimme reportaasimme aiheeksi kiusaamisen korkeakoulussa. Viiden tunnin kuvauksien aikana saimme tallennettua kameralle paloja kauniista Suomen ruskasta ja kuulimme ahdistavan tarinan opettajan kiusaamaksi joutuneesta oppilaasta. Kameran kanssa leikkiminen loppui kuitenkin tältä erää. Kurssi jätti jälkeensä kipinän ja innostuksen tv-toimittajan työhön. En voi kieltää sitä, ettenkö rakastaisi jonkinlaista jännitystä ja hektisyyttä, jota työhön liittyy. Löysikö vakka kantensa, sitä en uskalla spekuloida vielä tässä vaiheessa. Luultavasti lehti- ja radiotyön kurssit ovat vähintään yhtä mielenkiintoisia kuin televisiossa ährääminen, joten monitoimi-toimittajan ura, täältä tullaan.

Tänä aamuna nautin ensimmäistä kertaa koulumatkasta. Astuin ovesta Näsinlinnankadulle ja kuulas syyssää otti minut vastaan kadun ihmisvilinässä. ”En ole citytyttö, mutta sellainen minusta tulkoon”, sanoin muutama viikko sitten. Elämä ytimessä on saanut minusta tuntuvan otteen, joten sopeutuminen ei tuota lainkaan ongelmia. Lauantai-illan kävelylenkki Pyynikillä sai minut jälleen huokailemaan ihastuksesta. Kuinka paljon olenkaan kaivannut Pyhäjärven kivikkoisia rantoja ja Pispalan korkeita harjuja? Tuntui siltä kuin olisin palannut kotiin. Liki puolentoista vuoden tauon jälkeen, I am back.

P.S. Meillä on sohvapöytä. Jes.

1 2 3 4 5 8