Muistamatonta

Olen ollut aina vähän hajamielinen. Toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. Mies toruu minua joskus kuuntelemisen puutteesta. On se varmaan sitäkin. Että en oikein kunnolla keskity ja sitten unohdan myöhemmin, että tällaisesta asiasta on mitään koskaan puhuttukaan.

Vaikka toisinaan tulee vitsailtua omasta muistamattomuudesta, ei siinä oikeasti ole mitään hauskaa. Aina välillä mietin, että kauheinta olisi, jos sitten vanhemmiten en enää muistaisi. Että eläisin sellaista elämää, jossa kaikki näyttäisi kerta toisensa jälkeen tuntemattomalta. Pöydän kulmat, puoliso, suihkuverho ja kylään tullut ystävätär. Ei sellaista elämää kukaan varmaan haluaisi.

Lähipiirini ihmiset ovat aina olleet erittäin teräviä. Ovat edelleen. Välillä ihan tosissani ihmettelen, miten esimerkiksi äitini voi pitää mielessään kaikkea pientä. Hänen päässään pysyy sellaisia asioita, joita kukaan muu meidän perheessä ei muista tai ole varma, että miten tämä asia oikein menikään. Usein meillä sanotaan, että parempi varmistaa asia äidiltä. Koska äiti muistaa kaiken.

Kaikissa nykyajan vempeleissä on se hyvä puoli, että niiden avulla asioita on helppo palauttaa mieleen. Puhelin kertoo syntymäpäivät, tärkeät tapaamiset ja kauppalistan sisällön. Ei tietenkään puhettakaan siitä, että mitään näitä voisi muistaa ilman apuvälineitä.

Luettuani kesällä Hanna Jensenin kirjan 940 päivää isäni muistina aloin tarkoituksella vältellä asioiden ylöskirjaamista. Tai oikeastaan yritin painaa asioita enemmän mieleeni kuin paperille. Tämä siksi, että halusin yrittää muistaa asioita ilman, että joudun tarkistamaan kaiken kalenterin sivuilta. Ihmeen hyvin olen siinä onnistunutkin. Ja tämä kaikki vaiva vain siksi, että muistaisin paremmin. Ja että muistaisin sitten joskus myöhemmin, kun olen vanha ja kurttuinen.

Joskus lapsuudessa osasin näppäillä lankapuhelimeen kymmeniä numeroita ulkomuistista. Muistin syövereistä tupsahtaa esiin edelleen edesmenneen mummini puhelinnumero, miten kummassa se sinne onkaan niin pysyvästi jäänyt. Hävettää myöntää, että nykyään en muista edes oman aviomieheni puhelinnumeroa. Aina välillä otan tavoitteeksi opetella sen, pistää korvien taa. Sitten joidenkin aikojen päästä se sieltä karkaa jonnekin kaukaisuuteen ja homma alkaa taas kerran alusta.

2 Comments

  1. LauraL November 1, 2014 18:13

    Ite oon kyllä suhteellisen hyvä muistaan (tiettyjä) asioita, esim. syntymäpäivät, lääkäri- ja kampaamoajat muistan, mutta kirjaan ne silti ylös. Toi on hassua kyllä että lankapuhelinnumerot muisti helposti ulkoa ja niitä muistaa vieläkin. Aivojen harjoittaminen on kyllä ihan fiksua, ite mm. teen käsitöitä ja täytän ristikoita, toivottavasti siitä on jotain apua sitten tulevaisuudessa.

    Reply
    • Niina November 4, 2014 18:10

      Välillä mietin, että onko muulla päässä joku vika, kun muistan jotain ikivanhoja puhelinnumeroita eikä miehen puhelinnumero (tai oikeastaan kenenkään muunkaan) pysy päässä. Johtuisikohan se siitä, että niitä numeroita joutui näppäilemään sillä lankapuhelimella että ne jäivät sitä kautta mieleen? Hmph.

      Voih, mä olen aivan surkea ristikoissa. Olin jossain vaiheessa todella innostunut sudokuista, mutta sitten ne jäivät. Olisi varmaan hyödyllistä sellaisia värkätä. :)

      Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *