Ollapa introvertti ekstroverttien maailmassa

En ole koskaan tavannut livenä ketään sellaista ihmistä, johon olen tutustunut internetin välityksellä. Eilen kuitenkin kohtasin erään bloggaajakollegani ihan oikeasti. Ilmielävänä. Suljin kotioven perässäni ja lähdin kohti yliopistoa toiveikkaana ja tyylilleni uskollisena, eli ripauksen varautuneena ja aidosti jännittyneenä. Aulasta löysin viisitoista minuuttia myöhemmin blogin kautta tutuksi tulleet kasvot. Ensin halaus, sitten virallinen käsipäivää. Tunnin päästä tästä ensitapaamisesta puhuimmekin jo joutuisaan tahtiin anopeistamme ja pohdimme, miksi Tampereella ei koskaan tapahdu mitään jännittävää. Tapaamisen lopuksi ehdotin seuraavaa kohtaamista kaljatuopillisen äärellä, vaikka kumpikaan meistä ei oikeastaan juo kaljaa.

Uusien ihmisten tapaaminen on aina hieman jännittävää. Etenkin minunkaltaiselleni, silloin tällöin lievästi introvertille tyypille, joka yleensä lämpenee vasta pienen ajan päästä uusille tuttavuuksille, jos silloinkaan. Joka isommissa kekkereissä mieluummin katselee ja tuumailee ensin sivusta paikalla tapahtuvaa toimintaa ennen kuin osallistuu siihen itse. Niin. Sellainen minä kai olen. Välillä elämä on kuitenkin hirvittävän raskasta. Elää nyt sellaisessa maailmassa, jossa ulospäin suuntautuneita ihmisiä ihaillaan ja arvostetaan. Yrittää kilpailla sellaisten kanssa, jotka tuovat itseään esiin jatkuvasti, vaikka mitään erityistä esiintuotavaa ei välttämättä olisikaan. Yrittää olla vuosia sellainen itsekin. Ja tajuta lopulta, ettei omaa olemassaoloaan tai tapaa olla läsnä tarvitse selitellä kenellekään.

Kyllähän minä tietenkin pidän muista ihmisistä. Mutta ehkä vain pieninä annoksina kerrallaan. Tietyissä tilanteissa osaan oikeastaan olla hyvinkin ulospäinsuuntautunut. Jos oikein pinnistän, niin kykenen suorastaan oppikirjamaiseen small talkiin, mutta en voi sanoa nauttivani tämänkaltaisesta sanailusta yhtä paljon kuin puhtaiden lakanoiden tuoksuttelusta tai pähkinäsuklaan mausta kieleni päällä. Miksi puhua jatkuvasti joutavia, jos voi olla mieluummin hiljaa? Miksi maailmassa täytyy olla jatkuvasti puheensorinaa, keskeneräisiksi jääneitä ajatuksia tai huonosti perusteltuja mielipiteitä? Yhtä hyvä on keskittyä olemaan hiljaa omissa ajatuksissaan. Hautautua lippiksensä alle vain huomatakseen, että muita ihmisiä ei aina tarvitse ympärilleen. Että välillä yksinkin on oikein hyvä.

Vaikka uuden persoonan kohtaaminen tuntuu aina enemmän tai vähemmän kutkuttavalta, on se useimmiten hyvin palkitsevaa. Eilen tulin esimerkiksi vakuuttuneeksi siitä, että tapaamani henkilö on vähintäänkin yhtä viehättävä oikeassa elämässä kuin minkälaiseksi olin hänet kirjoittamiensa tekstien perusteella kuvitellut. Ja samalla tajusin, että blogin kautta toisesta ihmisestä voi tehdä vaikka kuinka kauaskantoisia päätelmiä, joista kaikki eivät lopulta välttämättä pidäkään paikkaansa tai sitten ne täsmäävät suorastaan täydellisesti siihen palapeliin, jonka ihminen on annetuista osasista kyhännyt kasaan. Jännittävää. Että tämä kaikki täällä on ihan oikeasti vain pienen pieni palanen todellisuutta.

27 Comments

  1. annieveliina April 3, 2014 22:31

    Oivoi :D Tuo teksti oli just niinku musta kirjotettu?? Hämmentävää, että joku on aivan samanlaisen oloinen.. Ja muuten! Niin upeita kuvia<3

    Reply
    • Niina April 5, 2014 18:23

      No voi vitsit, huh, näin niitä on vastaavanlaisia ihmisiä täällä blogimaailmassa vaan. Monesti saatan itsekin samaistua jonkun toisen kirjoittamaan tekstiin melkein täydellisesti. Aina yhtä hupsu tunne.

      Nääh, kiitti <3

      Reply
  2. Laura April 3, 2014 22:36

    Liityn kerhoon. Kesti kyllä vuosia hyväksyä se, että en ole yhtään sen huonompi kuin ne, jotka huomataan ensimmäisenä sen vuoksi että he ovat ensimmäisenä myös esillä. Olen ihan yhtä hyvä tällaisena hiljaisena, omasta seurastani voimaa saavana hiihtelijänä. Sosiaaliset tilanteet kuormittavat minua usein niin, että tarvitsen sitä ihan omaa aikaani sitten palautuakseni niistä. Eli joka päivä, koska opiskelen tällä hetkellä :p

    Reply
    • Niina April 5, 2014 18:33

      Se on vienyt minultakin jo monen monta vuotta. Hyväksyä tosiasiat niin sanotusti. Mutta jollain tavalla helpottavaa kuitenkin. Joskus nuorempana (haha, ihan kuin olisin nyt jo erityisen vanha) olin jotenkin ihan stressaantunut siitä, että oon vähän tämmönen. Mutta määhän on ihan just täydellinen sellaisena kuin olen. :)

      Kyllä vaadin minäkin aina jonkinlaisen hengähdystauon jos on vähänkin sosiaalisempi päivä takana. Toisaalta hyvä, että ammatin puolesta joutuu paljon oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

      Reply
  3. Suvi April 4, 2014 09:13

    “Miksi puhua jatkuvasti joutavia, jos voi olla mieluummin hiljaa? Miksi maailmassa täytyy olla jatkuvasti puheensorinaa, keskeneräisiksi jääneitä ajatuksia tai huonosti perusteltuja mielipiteitä? Yhtä hyvä on keskittyä olemaan hiljaa omissa ajatuksissaan.”

    Aamen.

    En ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä joiden on pakko täyttää hiljaiset hetket puheella niin, etteivät tuntisi oloaan vaivautuneeksi toisen seurassa. Itselleni taas tulee vaivautunut ja ahdistunutkin olo jos toinen koittaa väkisin vääntää juttua, eikä koe oloaan hyväksi hiljaisuudessa. Jutellaan jos on asiaa ja muuten voidaan olla hiljaa – hiljaisetkin hetket keskusteluissa ovat yhtä tärkeitä kuin niissä sanotut sanatkin.

    Reply
    • Niina April 5, 2014 18:38

      Vierastan jotenkin ihan hirveästi sellaista pakonomaista puhumista, vaikka toki itse olenkin tutussa seurassa välillä hirvittävä hölösuu. :D Toki hiljaisuuskin voi olla niin sanotusti vaivaantunutta, mutta minun mielestäni, kuten sinäkin sanoit, ne hiljaiset hetket ovat yhtä tärkeitä hetkiä kun sanotut sanatkin. Se, että ihminen ylipäätänsä pystyy olemaan hiljaa toisten seurassa on melko arvokasta. Että osaa myös kuunnella. Kiva on välillä ihan vaan olla ja öllötellä, sanomatta sanaakaan.

      Reply
  4. Maarit April 4, 2014 09:59

    Olen asiakaspalvelutyössä ja välillä mietin, että pitääköhän asiakkaat mua ihan törppönä. Pitää ihan pinnistää, että onnistun jutustelemaan rennosti säästä sun muista mukavista aiheista. Olen ehkä vähän jäykkä uudessa seurassa, mutta kavereiden kesken joskus jopa ilopilleri. Eli jäyhä suomalainen täälläkin. Mies just pari iltaa sitten sanoi, että pitäskö sun koittaa tutustuu ihmisiin kun mökkiydyt vielä kokonaan. Harrastus- ja työkavereita lukuunottamatta ei uusia tuttavuuksia ole oikein täällä pääkaupunkiseudulla tullut, vaikka johan täällä on jo kohta kaksi vuotta asuttu. Minusta on tosi vaikea tutustua uusiin ihmisiin jos se ei käy jotenkin luontevasti niinkuin esimerkiksi koulussa silloin joskus nuorena.

    Reply
    • Maarit April 4, 2014 12:20

      Rupesin pohtimaan aihetta omalta kohti enemmänkin, niin oli pakko tulla jatkamaan. Itseasiassa tajusin juuri, että minähän kuljen yksin mitä ihmeellisimmissä tapahtumissa ja paikoissa, vaikka luulisi että en arkuuttani yksin uskaltaisi lähteä. Mutta, minulla on silloin aina kamera mukana. Muutettuamme tänne Etelään olen enemmässä määrin alkanut kulkea kameran kanssa monissa eri paikoissa. Tajusin juuri, että itseasiassa kamera on minulle se ystävä jonka otan mukaan kun lähden jonnekin. Tuntuisi hölmöltä mennä yksin palloilemaan jonnekin, tuntisin oloni vaivaantuneeksi. Kameran kanssa ainakin luulen näyttäväni siltä, että minulla on jokin syy olla paikalla :D Haluan kulkea tapahtumissa ja käydä uusissa paikoissa ja kameran avulla uskallan tehdä niin. Samoin joskus nuorena jännitin kauheasti esiintymistä, mutta silti kilpailin menestyksekkäästi ratsastuksessa, sain hevosesta tukea ja voimaa, ja hevosen kanssa uskaltauduin menemään sinne yleisön eteen. Ihana kun sun jutut antaa aina ajattelemisen aihetta!

      Reply
    • Niina April 5, 2014 18:47

      Ihan mahtavaa pohdintaa Maarit, kiitos! Mua on ihan harmittanut, kun en ole päässyt tänne blogiin heti vastailemaan teidän kaikkien mahtaviin kommentteihin!

      Ja hei mehän ollaan sitten ihan samanlaisia. Uudessa seurassa en ole ihan luonnostaan kovinkaan puhelias, mutta tutussa porukassa (yleensä tosin pienemmässä sellaisessa) puhun sitten varmaan liikaakin. Toki hyvin osaan myös tarpeen vaatiessa esittää vähän ekstrovertimpää kuin oikeasti olenkaan. Ja kun sanoit, että nuorempana oli helpompaa tutustua, niin minulla on ehkä mennyt hieman toisin. Eli mitä vanhemmaksi olen tullut, niin sitä helpommaksi se on käynyt. Tai ainakin vähän vaivattomammaksi kuin lapsena.

      Kamera on minulle erityisesti työkeikoilla se tuki ja turva, jonka kanssa voin hyppiä vaikka kuinka suuren yleisön edessä tuntematta itseäni tippaakaan kummalliseksi. Ei sillä, esiintyminen ei ole nyt enää vanhempana niin kova paikka kuin joskus aiemmin. Siihenkin on jo tottunut.

      Reply
  5. Anonymous April 4, 2014 11:34

    Todella hämmentävää, että muilla on näin samoja ajatuksia! Tuntuu, että ympärillä on vain niitä ekstrovertteja, jotka ovat koko ajan äänessä. Tulee olo, että pitäisi itsekin osallistua, olla aktiivisempi. Mutta sitten tajuan taas, että miksi yrittää olla muuta kuin on? Omien kavereiden ja tuttujen ihmisten kanssa olen sosiaalinen (joskin yhteydenpito on huonoa, koska viihdyn myös itsekseni), mutta uusien ihmisten seurassa joudun todella pinnistellä, etten vaikuttaisi siltä ettei minua kiinnosta mikään. Uudet tilanteet jännittää ja niihin pitää valmistautua etukäteen. Usein tuntuu, että esimerkiksi töissä ihmisillä on minusta ihan väärä kuva hiljaisuuteni vuoksi, eikä kukaan siellä tunne hauskaa ja rentoa minua. Se harmittaa välillä.

    Reply
    • Niina April 5, 2014 19:06

      Hmm, jännittävää, että sieltäkin löytyy samansuuntaisia mietteitä! Ja niin. Kaipa tämä yhteiskunta sitten jollain tavalla suosii sellaisia ulospäinsuuntautuneita ihmisiä ja tästä syystä monet kovasti yrittävät olla sellaisia, vaikka se ei ihan luontevalta tuntuisikaan.

      Ja voih, niin monet ihmiset ovat varmasti saaneet minustakin (esimerkiksi juurikin työelämässä) aivan vääränlaisen vaikutelman. Jotkut ihmiset ovat joskus jopa sanoneet, että “kun susta on niin vaikea ottaa selvää jne” ja tämä on kyllä ihan totta. Nämä ihmiset eivät varmaan usko yhtään, jos kertoisin heille, että kyllä mä osaan oikeesti puhua ja tuttujen ihmisten keskellä olen se raivostuttava tyyppi, joka puhuu liian kovalla äänellä ja koko ajan. :D Ja toki, joskus eteen osuu sellaisia ihmisiä, joiden kanssa keskustelu on niin luontevaa, että juttu luistaa jo alusta lähtien ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Että sitä ei edes huomaa, että kyseessä on joku uusi tuttavuus!

      Reply
  6. Suski April 4, 2014 17:14

    Erittäin hyviä pohdintoja ja hyvin kirjotettu teksti. Sun blogia on ilo lukea kun on selkeä ja mukaansatempaava teksti! :) Tää on päivien piristys. Kiitos! :)

    Reply
    • Niina April 5, 2014 19:07

      Voi kiitokset Suski! Tämmöiset kommentit ovat päivien piristys, eli kiitos sulle! :)

      Reply
  7. Maarit April 5, 2014 14:18

    Hyvä kirjoitus. Komppaan!

    Reply
    • Niina April 5, 2014 19:08

      Kiitos Maarit sinullekin. Ja kiva kuulla, että teksti kolahti!

      Reply
  8. Milja April 5, 2014 17:51

    Pakko tunnustaa että kun pari viikkoa sitten löysin blogisi, jäin täysin koukkuun, ja nyt on luettu koko blogi läpi, ensimmäisestä postauksesta viimeisimpään! :D

    Ihan hullusti rispektiä sulle, huomaa kyllä että joudut työssäsi olemaan tekstien kanssa tekemisissä! Kaikki oli niin kiehtovan kauniisti (ja virheettömästi) kirjoitettua, ja yksittäiset sanavalinnatkin niin osuvia että vau! Aiheitakin riitti laidasta laitaan, eniten nautin sun mediaa ja muita yhteiskunnallisia asioita käsittelevistä teksteistä (:

    Sait yhden ihailijan ja lukijan lisää (:
    Ihanaa kevään/kesän alkua!

    Reply
    • Niina April 5, 2014 19:12

      Ihana Milja. :D

      Voi huh, hyvä ettei puna noussut poskille, kun luin tätä sun kommenttia! Mukavaa saada konkreettista palautetta lukijoilta ja vielä noin spesifisti, eli siis lisää mediaa ja yhteiskunnallisia aiheita tilaukseen. :)

      Kiitos paljon siis kommentista ja mukavaa kevään jatkoa! :)

      Reply
  9. lili April 5, 2014 18:18

    Mun on pitänyt laittaa sulle kommenttia jo monta päivää, mutta mulla on ollut kauhea kiirus! Oli hei tosi kiva nähdä! :) Mutta kääk, toivottavasti mä en puhunut ihan liikaa, ja ihan joutavia sun mielestä.. Mä oon välillä niin hölösuu, uups. Jos kestät mun juttuja vielä joskus toiste, niin mennään sinne “kaljalle”!! :D

    Reply
    • Niina April 5, 2014 19:16

      Oli ihan mahtavaa vihdoinkin tavata livenä! Hahah, joo, siis en tosiaan mitenkään tarkoittanut, että olisit ollut jotenkin raivostuttavan puhelias tai mitään. Usko pois, olen tavannut pahempiakin. ;D

      Jos vaikka sitä viiniä sitten seuraavaksi! Kai sä puhut vielä lasillisen jälkeenkin yhtä paljon? :D <3

      Reply
    • lili April 7, 2014 21:25

      ..voi kuule, sittenhän mä vasta pääsen vauhtiin! ;D

      Reply
    • Niina April 7, 2014 21:57

      Siis mä voin kyllä kuvitella, haha. :D

      Reply
  10. Ansku April 7, 2014 19:40

    Tää ulospäinsuuntautuneisuus ja avoimuus on kyllä jännä. Mulla on “työminä”. eli se joka muina naisina heittää tuntematomille juttua heti tavatessaan, ja sitä riittää vaan. Pakkohan se on. Mutta sitten muissa tilanteissa homma onkin eri, ja joskus sillointällöin olen jopa vaivaantunut! :D

    Reply
    • Niina April 7, 2014 22:00

      Joo, ihan samanlaiset “oireet” täälläkin. Työminä on kyllä monella tapaa hyvin erilainen kuin niin sanottu arkiminä. Eihän siitä työstä tulisi yhtään mitään, jos en ottaisi ihmisiin kontaktia tai jättäisin kysymykset kysymättä. Välillä se on tietenkin jollain tavalla raskastakin, mutta tuleepahan ajettua itsensä omien mukavuusalueidensa ulkopuolelle jatkuvasti.

      Reply
  11. Emmi April 8, 2014 10:24

    Tämä niin osui ja upposi! En oikein osaa luokitella itseäni kumpaankaan luokkaan, sillä välillä löydän itsestäni yllättävänkin sosiaalisia ulottuvuuksia, vaikka perimmiltäni olen aika ujo. Olen myös tottunut tuntemaan syyllisyyttä siitä, että välillä haluan vain olla yksin, mutta onneksi introverttiydestä (jos se sana noin taipuu…) on nyt kirjoitettu avoimemmin ja tajuan, että sekin on ihan ok olla välillä omissa oloissaan :) Kiitos kuitenkin hyvästä ja ajatuksia herättelevästä tekstistä!

    Reply
    • Niina April 8, 2014 10:51

      Kuten Ansku tuossa yläpuolella juuri kommentoi, niin minullakin on käytössä niin sanottu työminä, joka osaa hyvinkin uskottavasti heilua sosiaalisena paikasta toiseen. Kaipa meistä kaikista sitten löytyy sekä ekstroverttiä että introverttiä. Ja kuten sanoitkin, niin nykyäänhän onneksi introverttiys on ollut ihan hyvin esillä eikä omiin maailmoihin uppoutumista pidetä ehkä enää niin kummallisena.

      Mutta hei mahtava kuulla, että teksti herätti ajatuksia! Ihana lukea teidän lukijoiden pohdintoja aiheesta. :)

      Reply
  12. Anonymous April 15, 2014 09:06

    Moikka! Täysin nyt poiketen muusta keskustelusta haluan huomauttaa, että Tampereella tapahtuu yllättävän paljon. Monta vuotta olin siinä uskossa, että tämä synnyinkaupunkini ei tarjoa mitään jännää virikettä tai tapahtumaa, mutta kuluva vuosi on todistanut nämä luulot täysin vääräksi. Ongelma on enneminkin siinä, että näistä tapahtumista ei informoida kauheasti, vaan pitää itse pitää korvat auki ja seurata aktiivisesti päivän tarjontaa. Olen kevään aikana ravannut mitä mielenkiintoisimmissa tapahtumissa ja tuntuu, että aika ei tahdo edes riittää kaikkiin. Onneksi täällä on ihmisiä, jotka jaksavat järjestää ja toivottavasti useammatkin löytäisivät näihin tapahtumiin, etteivät ne kuole heti alkuunsa. T: Ujo ekstrovertti

    Reply
    • Niina April 15, 2014 10:28

      Olet varmasti ihan oikeassa. Tiedottaminen tuntuu olevan täällä (ja monilla muillakin paikkakunnilla, huoh) vähän kehnoa. Vaikka itsekin luen lehtiä aktiivisesti, niin sitiä huolimatta tuntuu välillä siltä, että en tiedä mistään mitään. Tokihan tämä on omasta aktiivisuudestakin paljolti kiinni ja mikäli jotain menoa ja meininkiä kaipaa, niin pitää yksinkertaisesti ottaa asioista itse selvää.

      Kiva, että kommentoit! Kiitos. :)

      Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *