Kamera-asioita

Valo aiheuttanee suurelle osalle bloggaajista – ja varmaan ihan muillekin – päänvaivaa tähän aikaan vuodesta. Minulle ainakin. Bloggaajana ja näin ihmisenä ylipäätänsä. Kuvaamisen kannalta luonnonvalon puute on jokavuotinen ongelma. Etenkin talvella. Ensin pimeistä illoista nauttii, on tunnelmallista ja ihanaa. Marraskuussa, joskus jopa ennen sitä, se iskee. Epätoivo. Milloin tämä loppuu.

Olen jo useamman vuoden ajan kuvannut Canon EOS 500D -järjestelmäkameralla ja 50 mm linssillä. Canon on kulkenut mukana sekä töissä että vapaa-ajalla. Viime syksynä sain työkäyttööni Nikonin D5300:n, ja tykästyin siihen ja 35 mm linssiin kovasti. Harmi vaan, että oma kamerani alkoi tuntua tuon Nikonin kameran rinnalla niin sanotusti nukkavierulta.

041215_3

Kameravarustuksen päivittäminen on ollut mielenpäällä jo pitkän aikaa. Hiljattain jutustelin erään juttukeikan yhteydessä valokuvaajaystäväni kanssa, ja hän ehdotti, josko hankkisin seuraavaksi minijärkkärin. Pudistelin päätäni hänen idealleen pontevasti. Kun pitää olla sellainen iso ja miehekäs, aloitin puolustuspuheeni. Ystäväni nyökkäsi. Hetken päästä hän tokaisi, että ison kameran huono puoli on se, että sitä ei todellakaan tule otettua mukaan sattumalta. Hän mietti myös, että nykypäivänä minijärkkäreiden kuvanlaatu pärjää jopa vähän paremmille järjestelmäkameroille, joten vaihtoehtoa ei kannata poissulkea tutustumatta asiaan tarkemmin.

Jäin aprikoimaan asiaa. Eniten meillä olisi kuitenkin käyttöä jollekin muulle kuin selkäkipuja aiheuttavalle monen kilon kamerajärkäleelle.

Kotona päivittelin kamera-asiaa miehelleni. Pian alkoi ahkera vertaisarviointien lukeminen ja googlettelu. Kysyttiin neuvoja. Verkkokaupassakin käytiin. Mies otti jonkinlaiseksi elämäntehtäväkseen uuden kameran etsimisen. Hän tuntui olevan asiasta jopa enemmän innoissaan kuin minä. Ehkä se oli jokin tekniikkakärpäsen purema, tiedä tuosta sitten.

Lukuisten vaihtoehtojen välillä sahaamisen jälkeen päädyimme hankkimaan Olympuksen PEN E-PL7:n. Tämä taitaa olla jonkin sortin blogikameranakin tunnettu? Joka tapauksessa karsastin kyseistä Olympuksen kameraa ensi alkuun ihan vaan siksi, että siinä ei ole etsintä. Toki etsimen saa kameraan lisävarusteena, mutta ohitsekiitävän hetken etsimettömyys tuntui ylitsepääsemättömältä. Pieni kokokin oli jotenkin, en tiedä. Tuli sellainen fiilis, että tämä on joku tämmöinen leikkikamera.

041215_4

Lopulta Olympus tuli ilman etsintä ja hyvä niin. Olen kuvannut tällä nyt jonkun aikaa, ja kyllä se on myönnettävä. Olen kameraan erittäin tyytyväinen. Kamera on kevyt eikä kuvanlaadussa ole moitteen sanaa. Kiinteällä 25 mm linssillä kuvaaminen käy päinsä hämärämmissäkin olosuhteissa, mistä olen todella mielissäni. Olympus tuntuu kuvanlaadun perusteella ohittavan vanhan Canonini, mikä ei toisaalta ole ihme, sillä onhan veteraanilla ikää  jo peräti kuusi vuotta.

Tärkeintä uudessa kamerassa on kuitenkin se, että se kulkee mukana aiempaa helpommin. Tämä kun on ollut yksi ongelma esimerkiksi reissun päällä.

Hei siellä

Olen aloittanut tämän postauksen kirjoittamista useasti päässäni. Miettinyt ensimmäisiä sanoja ja virkkeitä. Pyytäisikö anteeksi poissaoloaan vai jatkaisiko kirjoittamista niin kuin ei koskaan olisi missään kateissa ollutkaan. Eräänä unettomana yönä päätin, että aloitan jostain. Ensin yhdestä sanasta ja sitten toisesta. Niinhän tarinat aina käynnistyvät.

Olen monta kertaa halunnut kirjoittaa. Kertoa asvalttiin liiskaantuneista lehdistä, naapurin ovessa päiväkausia roikkuneesta avaimesta tai alakerran kaupasta, josta joku oli kaksi minuuttia ennen käyntiäni ottanut juoksukaljat. Sitten nämä kaikki asiat ovat vain jääneet. On tullut töitä, palauttamattomia esseitä, lukupiirejä ja muita tekosyitä.

281115_3

Olen miettinyt, että pistäisin pillit pussiin. Jättäisin hyvästit hieman samaan tapaan kuin Jack Berger Sinkkuelämässä. Kirjoittaisin virtuaaliseen post-it-lappuun ”ei tää nyt vaan toimi, sori” ja painaisin julkaise-nappia. Vaihtaisin kadulla puolta, jos joku ex-lukijani yrittäisi lähestyä ja kysyä, että mihin sä oikein hävisit.

Myönnän, että kaipaan niitä aikoja, jolloin blogeissa oli enemmän tarttumapintaa ja inhimillisyyttä. Blogimaailma on ottanut kuudessa vuodessa valtavan harppauksen eteenpäin. Se on muuttunut, ammattimaistunut ja ehkä hieman pinnallistunutkin. Se on jotain aivan muuta kuin silloin, kun minä aloitin. Ei välttämättä parempi tai huonompi, mutta erilainen.

Jatkossa yritän muistaa, että minä teen omaa juttuani. En katso mallia, ota paineita. Olen nimittäin huomannut, että tästä harrastuksesta katoaa hauskuus todella vikkelään, jos alan stressata siitä, kelpaavatko kuvat, tekstit tai minä ylipäätänsä.

Joka tapauksessa tämä postaus on alku, ei loppu. Tässä vaiheessa minulla ei tietenkään ole aavistustakaan onko siellä enää ketään, mutta haluan uskoa että on. Hei siellä!

281115_2

Syy hiljaisuuteen

Mikähän siinä oikein on, että huhti–toukokuun vaihde on niin houkuttelevaa aikaa sulloa tavaroita muuttolaatikoihin? Tämä vappu on jo kolmas kahdeksanvuotisen yhteiselomme aikana, kun olemme vaihtaneet serpentiinit ja juhlajuomat pakkauspuuhiin. Vähän hullunkuristahan tämä nyt on. Ensin tehdään virtuaalista muuttoa täällä blogin puolella ja sitten ihan oikeassa elämässä huomaan olevani saman homman edessä, astetta vaivalloisemman tosin.

Huhtikuun kahden viimeisen päivän aikana hankkiuduimme eroon kahdesta asunnosta. Pikkuyksiöstäni muutimme jälleen mökille, jossa majailemme viime vuoden tapaan kesäkuukausien ajan. Tampereen asunnosta muutimme pois siksi, että satuimme saamaan mukavan kokoisen kaksion Tampellasta.asunto

asunto

Ehkä me kärsimme mieheni kanssa jostain Nuuskamuikkussyndroomasta. Mitään varsinaista syytä meillä ei ollut muuttaa. Kunhan nyt päätimme vaihtaa maisemaa. Luovuttaessani keskiviikko-iltana Tampereen kotimme avaimia vuokraisännällemme oli olo siis syystäkin haikea. Tiedän, että tulen ikävöimään tuota pientä asuntoa aivan valtavasti, vaikka aina kesäisin kämpässä oleilu oli yhtä tuskaa sisälämpötilan kohotessa jatkuvasti 30 asteen pahemmalle puolelle. Haikeudesta huolimatta olen samalla kuitenkin iloinen, että taas pääsee tekemään uutta kotia ja vieläpä ihan lyhyen matkan päähän entisestä. Tampella on asuinalueena tuntunut kiinnostavalta jo pidemmän aikaa, joten odotan innolla sitä, minkälaiselta elämä kymmenennen kerroksen kerrostalokaksiosta näyttää.

Ennen uuteen kotiin muuttamista täytyisi elää kuukausi niin sanotusti välitilassa. Tällä hetkellä osa huonekaluistamme on sijoitettu ihanan työkaverimme luokse ja toinen osa lepäilee hujan hajan vanhempien vapaa-ajan asunnolla. Kaipa tässä sekasotkussa ja tavaroiden löytämättömyydessä viihtyy juuri ja juuri kuukauden päivät.